Kartanot muovasivat Helsingin

Kaupunkihistoriasta kiinnostuneelle Ranja Hautamäen yli 300-sivuinen väitöskirja on mielenkiintoinen näkökulma kaupungin kehitykseen. Osa Helsingin kartanoista on vanhempia kuin vuonna 1550 perustettu kaupunki itse. Moni nykyisistä kaupunginosista, muiden muassa Munkkiniemi, Herttoniemi ja Kulosaari, ovat saaneet nimensä paikalliselta kartanolta. 

– Väitöskirjani osoittaa, että kartanot ovat vaikuttaneet Helsingin kaupunkirakenteeseen monin eri tavoin. Toinen tärkeä havainto oli, ettei niiden säilyminen ole ollut mitenkään itsestään selvää, vaan osoitus pitkäjänteisestä kaupunkisuunnittelusta, Hautamäki toteaa.

Vielä 1800-luvun puolivälissä säätyläiskartanot sijaitsivat kaukana kivikaupungin ulkopuolella, varakkaiden kartanonherrojen hallinnassa. Viaporin linnoituksen rakentaminen alkoi 1700-luvun puolivälissä, ja vuonna 1812 Helsingistä tuli maan pääkaupunki. 

Kartanoita hankkivat asunnoikseen ja sijoituskohteikseen niin korkeat upseerit, pääkaupungin virkamiehet kuin varakkaat liikemiehet. Esimerkiksi Viaporin linnoitustöitä johtanut Augustin Ehrensvärd omisti sekä Herttoniemen että Kulosaaren kartanot.

1800-luvun loppupuolella säätyläisyhteiskunta oli kuitenkin tiensä päässä, eikä kartanonpito enää kannattanut entiseen tapaan. 

– Kartanoiden omistajat olivat pakotettuja etsimään uusia tulonlähteitä, Hautamäki kertoo.

Samaan aikaan kun kartanonomistajien halu myydä maitaan kasvoi, lisääntyi myös kaupungin into ohjata lähellä kantakaupunkia sijaitsevien alueiden kehittämistä. Vuosien 1917–1940 aikana Helsingin maaomistukset kasvoivat 4 200 hehtaarilla. Suuri osa oli kartanoiden entisiä tiluksia. 

Kartanoista viherverkoston selkäranka

1900-luvun alussa käynnistyi myös kaupungin järjestelmällinen suunnittelu. Helsingin ensimmäinen asemakaava-arkkitehti Bertel Jung hahmotteli kaupungin ensimmäisessä yleissuunnitelmassa vuonna 1911 kartanoiden maita koko kaupungin kattavan viherverkon rungoksi. 

– Hän seurasi kansainvälistä keskustelua tarkasti. Tuolloin vastaavia viherkehiä oli Bostonissa, Chicagossa ja Wienissä. Puistoja tärkeänä pitänyt Jung toi ajatuksen Helsinkiin.  

Jungin esittämä yhtenäinen viheralue loi perustan kaupungin viherverkolle. Suunnitelman pohjalta kehittyivät myöhemmin eteläinen Keskuspuisto, Käpylän ja Kumpulan laakson puistokokonaisuus sekä Vantaanjoen varren viheralueet.

Yli puolet Hautamäen tutkimista 27 kartanosta voidaan laskea hyvin säilyneiksi. Parhaiten säilynyttä päätä edustaa Tuomarinkylän kartanomaisema, joka on peltomaisemaa halkovaa Tuusulanväylää lukuun ottamatta lähes sadan vuoden takaisessa asussaan.  

Suppeimmillaan vanha kartanomiljöö on kutistunut kortteliksi kerrostalojen puristuksessa. Näin on käynyt tiheästi asutussa Lauttasaaressa, jossa kartanon suojeltu päärakennus saa pian naapurikseen metroaseman.

Ranja Hautamäki vastaa Tampereen keskustan viheralueista. Taustalla Hatanpään kartano.

Vaaran vuodet 1960-luvulla

Suurimmassa vaarassa Helsingin kartanot olivat 1960-luvulla.

– Tuolloin oli vallalla uutta luova ja vanhaa väheksyvä kaupunkisuunnittelun ihanne. Silloin purettiin Greijuksen  kartano, Oulukylän kartanon päärakennus ja lukuisia Helsingin kartanoiden talousrakennuksia. Myös Puotila ja Munkkiniemi olivat jo saaneet purkutuomion, mutta ne pelastuivat onnekkaasti, Hautamäki kertoo.

Tämä synnytti nopeasti vastareaktion. 1970-luvulla kaupunki ryhtyi inventoimaan kulttuuriympäristöjään ja kartanorakennusten kaavasuojelu alkoi. 1990-luvulla perustettiin kaupungin eri virastojen yhteinen kartanotyöryhmä, jonka voimin myös kartanopuistojen vaaliminen pääsi vauhtiin. 

Suurin osa helsinkiläisistä kartanoista on nykyään kaupungin omistuksessa ja julkisessa käytössä erilaisina harrastus- ja virkistyspaikkoina, nähtävyyksinä ja juhlatiloina. 

– Rakennusten käyttö on tärkeä osa suojelua, Hautamäki muistuttaa.

Mikä on parasta käyttöä vanhoille kartanoille keskellä kaupunkia?

– Se riippuu kohteesta. On hienoa, että on olemassa Tuomarinkylän ja Haltialan kaltaisia vanhoja kulttuurimaisemakokonaisuuksia. Ne kertovat, millainen vanha kartanomiljöö viljapeltoineen, eläimineen ja talouspihoineen on ollut.

Hautamäkeä ilahduttaa myös se, että kaupunginosayhdistykset ovat löytäneet monille kartanoille yhteisöllistä käyttöä. 

– Hieno esimerkki on Puotilan kartano ravintoloineen, palstaviljelmineen ja uimarantoineen. Kaupunginosayhdistys järjestää kartanossa talkoita ja kesäteatteria.

Käänne omistajapolitiikassa

2010-luvulla Helsingin omistuspolitiikka on kokenut käänteen, ja kaupunki on alkanut myydä kiinteistöjään. 

– Asenteet ovat muuttuneet. 1990-luvulla henki oli se, että kaupunki hoitaa kansallisomaisuutta. Nyt sitä ei enää pidetä kaupungin ydintehtävänä.

Kiinteistöjen myyminen ei Hautamäen mukaan tarkoita käännettä huonompaan, kunhan löytyy omistaja, jolla on halu vaalia kartanoympäristöä.

Esimerkiksi Lauttasaaren uusi kartanonherra, Koneen säätiö, miellyttää kartanoasiantuntijaa. 

– Sen tuleva käyttö säätiön toimitilana ja kulttuuritapahtumien näyttämönä kuulostaa hyvältä.

Yksi toive tutkijalla kuitenkin on.

– Helsinki ei hankkinut ainoastaan rakennusmaata, vaan kartanorakennukset ja puistot avattiin julkiseen käyttöön. Tämän toivoisi jatkuvan, vaikka kiinteistöjä myydään yksityisille. 

Helsingin kartanot muodostavat Suomen oloissa poikkeuksellisen hyvin säilyneen ja kaupunkirakenteeseen lomittuneen kartanoverkoston. Hautamäki korostaa, että vanhat kartanomiljööt ovat parhaimmillaan kaupungin identiteettitekijöitä ja kaupunkisuunnittelun voimavara. 

Miten ihmeessä juuri maan suurimmassa kaupungissa kartanot ovat säilyneet näin hyvin?

– Kaupunkisuunnittelu on ollut pitkäjänteistä ja maapolitiikka onnistunutta, Hautamäki perustelee. 

Kun kaupunki on hankkinut kartanot omistukseensa, se on voinut vaikuttaa niiden kohtaloon. 

– Helsinki on ollut myös edelläkävijä suojelukysymyksissä. 1990-luvun kaavasuojelu ja kartanoympäristöjen kunnostus on jotain sellaista, mistä muut kaupungit ottavat oppia.  

Tuomarinkylän kartanomaiseman kaavallinen suojelu alkoi 1970-luvulla. Se muodostaa ainutlaatuisen hyvin säilyneen ja elävän kartanokokonaisuuden rakennuksineen, puutarhoineen, heinäpeltoineen ja hevosaitauksineen. Kuva: Ranja Hautamäki

Ranja Hautamäen tie tekniikan tohtoriksi