Yleiskorotuksella tarkoitetaan alan työehtosopimuksessa sovittua palkankorotusta, jonka saavat kaikki kyseisen työehtosopimuksen alaiset työntekijät. Yleiskorotuksen pääajatus on pitää kaikkien työntekijöiden ostovoima ennallaan, ja mahdollistaa maltillinen, mutta silti positiivinen palkkakehitys.
Vielä noin kymmenen vuotta sitten työehtosopimuksissa yleiskorotus oli vallitseva korotusmalli. Sen lisäksi työnantajilla oli tapana antaa henkilökohtaisia palkankorotuksia eli meriittikorotuksia valitsemilleen työntekijöille.
Sittemmin työnantajaosapuoli on työehtosopimusneuvotteluissa saanut – pääsääntöisesti kilpailukyvyn parantamiseen ja paikallisen joustavuuden tarpeeseen vedoten – ajettua läpi niin sanotut paikalliset palkankorotuserät. Paikallisissa palkkaratkaisuissa sovitaan korotusten jakotavasta ja kohdentumisesta.
MONILLA PALKKA JÄÄNYT PAIKOILLEEN
Osiltaan tämä on johtanut hyviin ratkaisuihin, mutta toisaalta tilastot osoittavat melko selkeästi, että palkat ovat alkaneet eriytyä.
Yleiskorotusten aikaan palkka nousi vielä lähes 90 prosentilla työntekijöistä, ja noin joka kolmas oli saanut myös jonkinlaisen meriittikorotuksen. Sitten tulivat paikalliset erät, jotka poistivat yleiskorotuksen ja kutistivat myös meriitit.
Lopputuloksen voi tarkistaa oheisesta kuviosta. Palkka on noussut enää 60 prosentilla työntekijöistä. Alle kolmasosa on saanut korotukset työehtosopimuksen kautta, ja meriittikorotuksenkin saaneiden määrä on kymmenessä vuodessa pudonnut alle puoleen.
Korotuksen saa siis aina vain harvempi, ja paikalliset erät ovat korvanneet aiemmat meriittikorotukset. Viimeisimmät kilpailukykysopimuksen mukaiset työehtosopimukset tarjosivat käytännössä nollalinjaa.
Nyt alkaneita työehtosopimusneuvotteluita ovat edeltäneet uutiset talouden elpymisestä, ja osalla aloista menee suorastaan hyvin.
Olisiko jo pitkästä aikaa paikallaan, että nyt palkansaajien ostovoimaa vahvistettaisiin myönteisesti?
