Hyvää elämää vähemmällä

Jäämeri on menettänyt 95 prosenttia sen vanhimmasta ja paksuimmasta jäästä. Siis melkein kaiken?! Luen Helsingin Sanomien verkkouutista 12. joulukuuta Z-junassa matkalla Lahteen tapaamaan Lassi Linnasta. 

Ympäristöjohtamisen professori, DI ja KTT Linnanen on tuohtunut.

– Nyt on kiire! Meillä on enää kymmenen vuotta aikaa korjausliikkeisiin. 

Hän viittaa IPCC:n viime lokakuussa julkistamaan raporttiin, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen on rajoitettava 1,5 asteeseen. Se tarkoittaa, että kasvihuonekaasupäästöjä on vähennettävä rajusti seuraavien kymmenen vuoden aikana. Ja nollaan ne on saatava vuoteen 2050 mennessä.

–  Rion kokouksen jälkeen on vain vatuloitu. Kun ilmastonmuutos nousi kansainväliseen politiikkaan ja suuren yleisön tietoisuuteen Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyssä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa, asioihin olisi pitänyt tarttua toden teolla, Linnanen jyrisee.

Kuilun reunalla

Jos nykymeno jatkuu – eli väestö kasvaa, kulutus lisääntyy ja saastuttavan teknologian käyttö jatkuu – olemmeko ilmastonmuutoksen vuoksi kohta helvetin porteilla?

– Tuo on kyllä vahvasti sanottu, professori toppuuttelee, mutta jatkaa asian selittämistä. 

– Kun porukka pallolla lisääntyy, tarvitsemme enemmän ruokaa. Olemme raivanneet peltoalaa öljyä syövillä koneilla ja kasvattaneet satoja mikrobeja tuhoavilla typpilannoitteilla. Myös kulutus on kasvanut kasvamistaan. Seurauksena on ollut biodiversiteetin hupeneminen ja luonnonvarojen ehtyminen. Samalla fossiilisiin polttoaineisiin perustuva energiantuotanto on lisännyt ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja nostanut maapallon lämpötilaa, Linnanen summaa katastrofin ainekset.

Pyramidihuijaus?

Linnanen sanoo, että muutoksen tekemisessä kivenä kengässä on suhtautuminen talouskasvuun. 

– Kulutusta ei suitsita, koska halutaan talouskasvua. Jatkuva talouskasvu on saanut dogmin piirteet, se on jo uskonnon asemassa, koska valtavirran taloustieteessä kasvu nähdään välttämättömänä, professori suomii.  

– Talouskasvu ja ympäristö eivät kuitenkaan ole irtikytkettävissä. Jatkuvan kasvun vaatimus estää tunnustamasta sitä, että energiankulutusta ei voida enää kasvattaa ja että fossiilisten käyttöä pitää rajoittaa. 

Professori vetäisi pöntöstä alas perinteisen talouspolitiikkan.

Professori vetäisi pöntöstä alas perinteisen talouspolitiikkan, jossa nopea kasvu nähdään ratkaisuna köyhyyteen, työttömyyteen ja jopa ympäristöongelmiin.

– Talouskasvun välttämättömyyden vakuuttaminen on kuin pyramidihuijaus: talouskasvu hyödyttää eniten huipulla olevia, rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, Linnanen kiihdyttää.

Jatkuvan kulutuksen ulkoisvaikutukset – ympäristön tuho, jolle ei useinkaan lasketa hintaa – tulee kuitenkin kaikkien kannettavaksi. 

– Ensin sattuu niitä, jotka ovat haavoittuvimmissa paikoissa, lopulta vaikutukset ulottuvat tavalla tai toisella kaikkialle. 

Suomi mallimaaksi

Linnasen mukaan rajaton kasvu on mahdotonta, koska resurssit ovat rajalliset. Siksi green growth -strategiat tai immaterialistisen kasvun mahdollisuudet ovat höpöhöpöä. 

– Se on silkkaa toiveajattelua, että luonnonvaroja voisi rajattomasti korvata ihmisen luomalla pääomalla. Jos tekee vääriä oletuksia, saa vääriä tuloksia. 

Linnanen ei luota maapallon pelastamisessa ekokatastrofilta edes teknologian mahdollisuuksiin. 

– Totta kai tarvitaan parempaa teknologiaa, mutta se ei yksin riitä. 

Rajoja on siis vedettävä niin kulutukselle kuin väestönkasvullekin. Linnasen mielestä esimerkiksi Suomi voisi kehittyneenä maana näyttää, miten kansakunta kuluttaa vähemmän, mutta ihmiset voivat silti elää hyvin.

– Toistaiseksi tähän ei ole pystytty. Esimerkiksi yritystukijärjestelmää, jossa suuri osa tuista menee fossiilienergialla tapahtuvan tuotannon tukemiseen ei saatu purettua – ja metsääkin hakataan mieluummin sellukattilaan kuin jätetään hiilinieluksi.

Oma hiilitili 

Yksilötasolla Linnanen tarjoaa kulutuksen hillitsemiseen kuluttajien päästökauppaa, jossa ostaisimme kehitysmaan asukkailta päästöoikeuksia. 

Esteet henkilökohtaisten hiilitilien käyttöönotolle ovat tyystin poliittisia.

– Henkilökohtaisten hiilitilien luominen on teknologisesti mahdollista jo nyt. Esteet hiilitilien käyttöönotolle ovat tyystin poliittisia. Itse asiassa olemme täällä Lahdessa toteuttamassa tästä maailman ensimmäistä pilottia, Linnanen paljastaa. 

Jos radikaaleja toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei tehdä, ulkoisvaikutukset ympäristölle kasvavat niin mittaviksi, ettei talouskasvulle ole enää mahdollisuuksia. Maapallon lämpötilan nousu kolmella asteella johtaisi kuumuuteen, kuivuuteen ja toisaalta merenpinnan nousuun ja tulvatuhoihin ja rajuilmoihin, jotka tekisivät maapallosta ainakin osin elinkelvottoman. 

– Ekokatastrofeista seuraisi ilmastopakolaisuutta. Suomessa voisi asua viiden miljoonan sijasta 50 miljoonaa ihmistä, Linnanen visioi. 

Tiede vs. mielipide

Linnanen heräsi maapallon ahdinkoon Amazonin sademetsissä vuonna 1991.

Teekkari Linnanen tutki apurahan turvin suomalaisten firmojen toimintaa Amazonin alueella. Varsinaisen työnsä ohessa hän kiinnitti huomiota siihen, miten sademetsiä poltettiin viljelysmaaksi. Kun maasto roihusi, kaikki näyttivät tyytyväisiltä; olihan luvassa ruokaa ja toimeentuloa. Mutta myös ulkoisvaikutukset olivat mittavia; maailman keuhkoja ja monimuotoisuuden kehtoa tuhottiin hetken hurmiossa. 

Linnanen lähti mietteissään Saksaan, jossa tiedeyhteisö oli pohtinut ulkoisvaikutuksia jo pidempään. Siellä alkaneella urallaan hän on pysytellyt.

Vielä vuosituhannen vaihteessa professori oli puheissaan lempeämpi. Nyt Linnanen sanoo kaunistelematta, miltä tilanne tieteen pohjalta näyttää. Se on ärsyttänyt ja suututtanut ihmisiä. Kukaan ei ole käynyt kimppuun, mutta somessa Linnasta on lyöty sanoilla.

Siitä huolimatta yli 20 vuotta ympäristöasioiden kanssa tekemisissä ollut professori kertoo kantansa ilmasto- ja ympäristöasioihin kaunistelematta. 

– Teen tiedettä työkseni ja perustan argumenttini tieteeseen. Tiedemaailman on tuotava asiat esiin, vaikka päättäjät eivät ehkä pidäkään siitä. Aktiiviset tiedemiehet ovat monen mielestä hankalia, professori arvelee.

Linnanen on myös valtioneuvoston nimittämän Suomen ilmastopaneelin jäsen, joten hänellä on ihan virallinenkin paikka tuoda näkemyksensä ilmi. 

Ilmastopaneelin tehtävänä on edistää tieteen ja politiikan välistä vuoropuhelua ilmastokysymyksissä. Se antaa suosituksia hallituksen ilmastopoliittiseen päätöksentekoon ja vahvistaa monitieteellistä otetta ilmastotieteissä. 

Tosiasioita kielletään

Linnanen myöntää, että välinpitämättömyys ja vähättely ilmastonmuutoksen riskeistä ärsyttää ja turhauttaa. 

– Päätöksentekijöiden älyllinen epärehellisyys harmittaa. Ei ymmärretä, ei haluta ymmärtää tai aliarvioidaan ja kielletään tosiasioita. Saatan esittää kantani näille epäilijöille ikävästi ja sanojani harkitsematta. Myös nykyinen lobbauskulttuuri ärsyttää, Linnanen tunnustaa. 

Huoli ilmastosta on niin suuri, että professorikin sanoo välillä ahdistuneensa. 

– Toisaalta olen myös vähän turtunut.

Haastattelun jälkeen katselen hiljaista lumisadetta. Vielä on aikaa.