Elokuvien tutkija on hyvin harvoin nainen. Jos elokuvassa on tutkijahahmo, hän on todennäköisesti nukkavieru ja epärealistisen neuvokas, valkoihoinen mies. Näin ainakin länsimaisissa ja erityisesti yhdysvaltalaisissa fiktioelokuvissa, joita kirjailija, toimittaja Tuukka Hämäläinen ja ilmakehätutkija, dosentti Tero Mielonen ovat tutkineet.
– Tutkijalla on sojottava tukka ja labratakki tai käytännölliset vaatteet, kuten reisitaskuhousut. Elokuvissa on niin sanottujen hullujen tiedemiesten perinne, tosin viime vuosina tällaisia puhtaita stereotyyppejä löytää lähinnä kauhuelokuvista, Hämäläinen kuvailee.
Hänestä stereotyypissä eli yleistyksessä sana tiedemies on validi, koska elokuvissa nämä hahmot ovat nimenomaan miehiä. Sen sijaan hullu on sanana loukkaava, eikä oikeastaan edes kuvaa työlleen omistautuneita hahmoja, joiden tiede on vaarallista ja vastuutonta. Klassikkoesimerkki on Victor Frankenstein, joka luo hirviön.
Mielosen mukaan animaatioissa ja komedioissa tutkijan toistuva rooli on ”hajamielinen professori”, joka keksii hassuja juttuja, joista maailma menee sekaisin.
Vaikka elämäkertaelokuvissa tutkijahahmot perustuvat todellisiin ihmisiin, on hahmot Hämäläisen mukaan usein keskenään samantyyppisiä. Heidät esitetään erikoisina ja jokseenkin neuroottisina sankareina, jotka suhtautuvat uhrautuvasti tutkimukseensa.
Tasapainottomia miehiä
Mielonen ja Hämäläinen havainnoivat, että uusissa elokuvissa naisille alkaa olla tarjolla aktiivisempaa toimijuutta tutkijana.
– Naispuoliset tutkijahahmot ovat miehiä harvemmin tosi moraalittomia, Hämäläinen sanoo.
Elokuvissa on nykyään myös tutkijoita, jotka ovat naisia, mutta eivät naistutkijoita – eli sukupuoli ei määritä heitä. Esimerkkinä kirjailijat antavat katastrofielokuvan Don’t Look Up (2021) ja Jennifer Lawrencen esittämän tähtitieteilijän.
Naisten lisäksi elokuvista puuttuu tasapainoiset, hyvinvoivat tutkijat.
– Hahmot voivat olla briljantteja, mutta heiltä puuttuu työn ja vapaa-ajan tasapaino. He laiminlyövät perhettään, Hämäläinen sanoo.
– Elokuvissa tutkija tutkii. Häntä ei usein edes esitetä inhimillisenä, Mielonen lisää.
Matematiikka on tieteen kieli
Länsimaisissa elokuvissa tutkijat ovat harvoin humanistiselta tai yhteiskunnalliselta alalta, Tuukka Hämäläinen kertoo. Havaintoa tukee esimerkiksi Peter Weingartin tutkimus vuodelta 2003, jonka mukaan yleisimmät tieteenalat elokuvissa ovat lääketiede, fysiikka ja kemia.
– Elokuvissa luonnontieteet jyräävät. Arrivalissa (2016) päähenkilö on kielitieteilijä – se on aika harvinaista. Jos joku tutkii valtio-oppia, se ei ole kovin herkullinen lähtökohta seikkailulle, Hämäläinen sanoo.
Luonnontieteitä kuvataan elokuvissa tietyin, toistuvin keinoin. Hämäläisen mukaan elämäkertaelokuvissa on yleensä kohtaus, jossa tutkija kirjoittaa hyvin nopeasti ja inspiroiva pianomusiikki soi.
– Liitutaulut ja lasi, johon kirjoitetaan. Niitä on usein, vaikka ne ovat oikeasti epäkäytännöllisiä. Yhtälöiden kirjoittaminen on oleellista. Elokuvissa matematiikka on tieteen kieli, Mielonen lisää.
Katastrofielokuvissa tutkija saa selittää tai tarjota ratkaisun ongelmille, joita luonnonvoimat aiheuttavat. Mielosen mukaan tiedejargon ja desimaaliluvut elokuvien tutkijoiden puheessa luovat illuusion tieteellisyydestä.
Miksi tiedekuvastolla on väliä?
Sekä Tuukka Hämäläinen että Tero Mielonen ovat innokkaita elokuvaharrastajia, mutta myös tieteen popularisoijia. Kirjassaan he halusivat tutkia, millä tavalla elokuva esittää tieteen ja sen tekijät. Hämäläisen mukaan elokuvien tiedekuvausta ei ole paljoa kartoitettu.
Kirjansa esipuheessa he perustelevat, että monelle elokuva on ensikosketus tieteeseen tai ainakin johonkin tiettyyn tieteenalaan. Ja että elokuvantekijät voivat valinnoillaan innostaa tietyn aiheen pariin tai saattaa sen parissa työskentelevät naurunalaisiksi.
– Elokuvilla on valtaa muokata käsityksiämme tieteenaloista. On kiehtovaa, miten asioita kuvataan, Mielonen sanoo.
Hämäläinen ja Mielonen käsittelevät kirjassaan elokuvia, jotka ovat yleisömenestyksiä tai klassikkoasemassa, ja joilla on sanottavaa tieteestä tai sen tekijöistä. Toisin sanoen he tutkivat elokuvia, joiden tiedekuvalla he näkevät olevan potentiaalia vaikuttaa laajasti ihmisten mielipiteeseen tieteestä.
– Elokuva voi saada lapset innostumaan tieteestä, jos se esittää aiheensa kiehtovasti, Mielonen sanoo.
– Tutkijahahmot keksivät usein ratkaisun, miten käsittämättömistä tilanteista selvitään. Se on vahva merkki nuorelle, että tutkijat ovat kykeneviä tyyppejä, Hämäläinen sanoo.
Hämäläinen, Tuukka ja Mielonen, Tero: Tiedettä valkokankaalla – Enemmän kuin Frankensteinin perintö (Art House, 2024)
Lempielokuva, jossa on tiedettä valkokankaalla?
Tuukka Hämäläinen, kirjailija, toimittaja:
Jurassic Park (1993)
”Se on varoitus voiton tavoittelun vaaroista, eikä tieteen vaaroista. Elokuvassa tutkimus on väline, mutta tutkimusta ei tehdä riittävän turvallisesti. Toisaalta tutkijat pelastavat tilanteen ja tutkimustiedon avulla he pärjäävät.”
Tero Mielonen, dosentti, ilmakehätutkija:
Ghostbusters – haamujengi (1984)
”Päähenkilöinä on monenlaisia tutkijoita: älykkö, teknisesti lahjakas tyyppi ja tv-visan juontajaa muistuttava tutkija, jolle tutkimuksen etiikka on sananhelinää. Tutkijoista irtoaa huumoria, mutta heille ei naureta.”