Kapinallisten teekkareiden professorina
Otto Wahgren muistelee, minkälaista oli olla professorina Otaniemessä 1960-luvun lopussa ylioppilasliikkeen hulluina vuosina.
Länsi-Euroopasta meille tullut ylioppilaiden kapina-aalto alkoi tuntua jo Otaniemessäkin. Vuonna 1961 asetettu korkeakoulun rehtorin johdolla työskennellyt toimikunta oli saanut valmiiksi ehdotukset uudeksi laiksi ja asetukseksi Teknillisestä korkeakoulusta. Nämä ehdotukset olivat silloisen käsityksen mukaan varsin edistyksellisiä, myös korkeakouluneuvostossa ne saivat positiivisen vastaanoton.
Taistelu korkeakoulujen hallinnosta
Kesällä 1968 asetettu Nummisen komitea teki kuitenkin tyhjäksi aiotun uudistuksen, komitea päätyi niin sanottuun mies ja ääni -periaatteeseen korkeakoulujen hallinnossa. Näin oli ylioppilaiden piiristä ehkä huulena lähtenyt ajatus saanut myös korkeimman poliittisen tason siunauksen; opetusministeri Johannes Virolainen oli asettunut asian taakse ja myös presidentti Urho Kekkonen mielisteli ylioppilaita.
Jos mies ja ääni-periaatteen sisältävä Lex Virolainen olisi toteutunut, se olisi tuhonnut koko nykyaikaisen korkeakoulujärjestelmämme. Ylioppilaat olisivat itse päättäneet, mitä heille opetetaan ja milloin he ovat valmiita ammattiinsa. Eihän tällaista järjestelmää ollut missään koko maaimassa! Neuvostoliitossa, jonne vasemmistolaisten opiskelijoitten ihailevat katseet suuntautuivat, vallitsi erittäin kurinalainen järjestelmä, sen havaitsimme Leningradin rakennusteknillisessä korkeakoulussa LISI:ssa vuonns 1969 käydessämme. Siellä oppilaat jopa itse joutuivat siivoamaan luentosalit päivän päätteeksi!
Lain ollessa vuoden 1970 alussa Eduskunnan käsiteltävänä onneksi kokoomuspuolueen edustajat saivat puhutuksi lakiehdotuksen yli vaalien. Meitä oli pieni joukko laatimassa puheita kansanedustajille – ainakin Pekka Jauho, Martti Tiuri, Olli Lounasmaa ja K.V. Helenelund. Minäkin kirjoitin muutaman puheen, alkuun ja loppuun uli täyttä asiaa, keskelle vaikka puppua – kysymys oli ajan voittamisesta. Esimerkiksi Anna-Liisa Linkola puhui keskeytyksettä neljä tuntia. Tällainen jarrutus ei varmaan ole hyväksi eduskunnan arvovallalle, mutta silloin olivat kyllä tekemässä maallemme korvaamattoman vahingon nämä ”neropatit”!
Torjunta onnistui ja tätä seurannut Lex Itälä ei päässyt edes eduskuntaan saakka. Kolmas yritys, Lex Sundqvist, hylättiin siellä keväällä 1973. Nykyinen, ilmeisesti varsin moderni hallintomalli on tullut voimaan vasta vuonna 1986.
Professoreiden ja teekkareiden välit kiristyvät
Nämä 1960- ja 1970-lukujen taitevuodet olivat hankalia professoreille, erityisesti rehtoreille ja osastonjohtajille. Teekkarit esittivät monenlaisia vaatimuksia, eivätkä käyneet luennoilla. Mitään yhteisiä tilaisuuksia kuten pikkujouluja tai Hermanninsitsejä ei enää järjestetty. Minä yritin vielä keväällä 1971 hieroa sopua teekkareiden kanssa ja kutsuin IK:n hallituksen yhtenä iltana kotiini saunomaan. En peruuttanut tilaisuutta, vaikka vaimoni äiti kuoli juuri pari päivää ennen sovittua tapaamista, Aila halusi näin.
Tietenkin meissä professoreissa oli vikaa, jotkut olivat kovin ”ylhäisiä”, useat luennoivat lukemalla suoraan monisteistaan tai sitten niin, että kuulijoiden oli pakko kopioida kaikki luennoilla kuulemansa monisteiden puutteessa. Oli aivan ymmärrettävää, että oppilaat halusivat kirjallista materiaalia. Heidän aloitteestaan sitä ruvettiinkin tuottamaan yhteisvoimin.
Omasta puolestani pyrin siihen, että tenttiä varten annettiin luettavaksi kirjallista materiaalia ja luennoilla käsiteltiin mielenkiintoisia erikoistapauksia. Teekkareiden operaatio sai tässä suhteessa kyllä parannusta aikaan, luentojen taso parani varmaan kautta linjan. Ikävää vain oli, etteivät teekkarit siitä huolimatta käyneet luennoilla. Kun kerrankin olin puoleen yöhön saakka valinnut dioja ja valmistanut mielestäni mielenkiintoisen luennon, saliin tuli kolmestakymmenestä kurssilaisesta vain kaksi. Sanoinkin tuskastuneena, ettei minulla voi olla kovin paljon haluja luentojen valmisteluun näissä olosuhteissa. Seuraavana päivänä luin teekkarien lehdestä, oliko se Otahuuto vai mikä: ”koska professori Wahlgren ei valmistele luentojaan, ei hänen luennoillaan käydä”.
Toimiessani rakennusinsinööriosaston johtajana vuosina 1971-73 opiskelijat tuntuivat keskittyvän pääasiassa Marxin oppeihin, perustivat opintopiirejä ja valtasivat luentosaleja. Kerran tullessani aamulla työpaikalleni totesin joidenkin perustaneen osaston ala-aulaan kirjakaupan, missä myytiin Leninin ym. teoksia. Kysyin vahtimestari Miettiseltä, oliko hän antanut luvan valtion tilojen käyttöön tähän tarkoitukseen. Kun vastaus oli kielteinen, katsoin yksinkertaisemmaksi antaa kaupankäynnin jatkua, lähtisiväthän myyjät aikanaan pois.
Miettinen oli kuitenkin tulkinnut ajatukseni omalla tavallaan ja ajoi kauppiaat ulos. Seuraavan päivän teekkareiden lehdestä luin seuraavaa: ”professori Wahlgren estää tiedon levitystä, mutta antaa vahtimestareiden hoitaa likaisen työn”. Tavatessani lehden päätoimittajan rehtorin kerroksessa kysyin, mitä hän seuraavaksi aikoo kirjoittaa. Vastaus oli: ”aina kun aihetta ilmenee”!
Kuva: Väitöstilaisuus vuonna 1970. Väittelijä Eero Lehtipuu vastaväittäjien Jussi Hyypän ja kirjoittajan välissä. Oikealla kustos K.V. Helenelund.
Kohti uusia haasteita
Rehtori Torsti Verkkola oli koko ajan maltillinen, vaikka esim. arkkitehtioppilaat valtasivat osastonsa nostaen sinne punaisen lipun. Hän ei missään vaiheessa kutsunut paikalle poliiseja ja niin vältyimme useissa Länsi-Euroopan korkeakouluissa tapahtuneilta väkivaltaisuuksilta. Nämä levottomuudet kuitenkin vähensivät opettajien motivaatiota. Niinpä minäkin seurasin eräiden kollegojeni esimerkkiä ja siirryin vuonna 1973 Valtion teknilliseen tutkimuskeskukseen.
Hoidin kuitenkin vielä kesään 1974 saakka puolta professuuria ts. jatko-opiskelijat, joita silloin oli peräti kolmisenkymmentä ja hallinnon, Sulevi Lyly hoiti Tampereen professuurinsa ohella toista puolta. Jäin myös korkeakoulun dosentiksi aina vuoteen 1987 saakka. Sinä aikana en pitänyt yhtään luentoa, mutta johdin useita diplomitöitä, erityisesti niitä, jotka tehtiin VTT:llä, kolmea lisensiaatintyötä sekä paria väitöskirjatyötä toimien myös vastaväittäjänä.
Eläkkeelle jäätyäni en pitänyt järkevänä jatkaa enää dosenttinakaan, olisin ollut vain nuorempien tiellä, siltä ainakin näytti. Korkeakoulu on kuitenkin pitänyt minua entisenä professorinaan ja kutsunut moniin tilaisuuksiin. Teekkareiden silloisesta kapinoinnista huolimatta nuo reilut kymmenen vuotta korkeakoulun palveluksessa ovat jääneet positiivisina mieleeni.
Kirjoittaja työskenteli Teknillisen korkeakoulun tietekniikan apulaisprofessorina vuosina 1964–1966 ja liikennetekniikan ensimmäisenä professorina 1967–1973.