Teekkarihuumori elää ja voi hyvin

Haalareihin ja teekkarilakkeihin sonnustautuneet vappulehden myyjät ja huumorilehdet ovat vuosikymmenten ajan olleet sivullisille pääasiallinen kontakti tupsukansaan.

Ensimmäisen teekkarilaulukirjan aikalaiskritiikissä vuonna 1929 arveltiin ”riettaalla hengellä laadittujen laulujen herättävän inhoa ja kauhua vakavasti ajattelevissa piireissä”.

– Tämä on ihan hyvä kuvaus teekkarihuumorista edelleen. Nauretaan liialle vakavuudelle, tuumaavat tamperelaisen Tampin kulttuuritoimittajat Riku Mykkänen ja Serafiina Kapanen.

Vappulehtiä on vuosien varrella arvosteltu liian roiseiksi ja mauttomiksi. Viime vuonna Aamulehti arvioi Tamppia liian kiltiksi ja haikaili menneiden vuosikymmenten anarkian perään. Aamulehden mukaan Tamppi ei sisältänyt todellista törkeyttä tai aitoa mauttomuutta.

– Ainakin yhden ihmisen mieli pahoittui, naurahtaa Mykkänen Aamulehden arviolle. Jos fuksit eivät kirjoita yhtä härskejä vitsejä kuin 1980-luvulla, tulee lehdestä erilainen.

– Tamppi on elävää teekkarikulttuuria, se on joka vuosi tekijöidensä näköinen, sanoo Kapanen.

Kiinnostuksella ja kauhulla odotetaan, mitä vitsejä seuraavilta vuosikerroilta tulee, Kapanen ja Mykkänen nauravat.

Kenelle saa nauraa?

Teekkarihuumorin varjolla on tehty sekä riemukasta satiiria että aiheutettu pahennusta. Viime vappuna tamperelaisen ohjelmistoyhtiö Bitwisen toimitusjohtaja perusteli seksististä häiriökäyttäytymistään opiskelijatapahtumassa 1990-luvun teekkarihuumorilla. Kapanen ja Mykkänen tekevät selväksi, että nykypolvella on teekkarihuumorista täysin eri käsitys.

– Teekkarihuumoria ei voi tehdä oikein. Jokainen aiempi teekkarisukupolvi on sitä mieltä, että heidän aikanaan oli hauskempaa, mutta he kuitenkin kehottavat tekemään Tamppia kuten parhaaksi näemme, miettii Kapanen.

Tampin toimituksessa, Blebeijien kerhohuone Perätilassa on mietitty mistä huumoria kannattaa repiä.

– Helpointa on lähestyä itseironian kautta, irvailla teekkariudelle ja insinöörimäiselle mielelle. Mietin, että jos olisin vitsin kohteena, olisiko se hauskaa, Mykkänen sanoo.

– Ei pitäisi ajatella liikaa, mikä on turvallista, eikä irvailun aiheita rajata toimituksen palaverissa. Ensisijaisesti mietimme, onko sisältö hauskaa, Kapanen säestää.

Tampin repertuaari ulottuu lyhyistä puujalkavitseistä pitkiin tarinoihin ja kuvallisiin vitseihin, mihin tahansa, joka saa kulttuuritoimittajan nauramaan. Kapasen suosikkeja ovat lyhyet ja iskevät vitsit. Mykkänen innostuu puujalkavitseistä, joista kaikkea ei välttämättä hoksaa ensikuulemalta.

– Välillä Tampin taittovaiheessa vitsejä yhä uudelleen lukiessa tulee epäusko, että onko tämä oikeasti hauskaa, Mykkänen sanoo.

– Mulla on niin huono muisti, että ei ole tuota ongelmaa, Kapanen nauraa.

Kieli poskessa mutta kunnolla

Koneteekkarit Mykkänen ja Kapanen kuuluvat kymmenhenkiseen Tampin toimituskuntaan. Tehtävään kuuluu lehden teon lisäksi tapahtumien järjestämistä ja vaikkapa fuksirastien pitämistä.

Kulttuuritoimittajien mukaan tamppimaisuutta on tehdä kieli poskessa, mutta kunnolla. Tampin teko vaatii paljon työtunteja, mutta Kapanen ja Mykkänen eivät koe olevansa Tampissa töissä. He kertovat Tampin tekemisen opettavan paljon esimerkiksi projektitaitoja.

– Haluan antaa teekkarikulttuurille oman panokseni. Järjestämme paljon tapahtumia, jotka ovat opiskelijoille ilmaisia. Osallistujan ei tarvitse miettiä, onko minulla varaa tulla mukaan, Kapanen sanoo.

Mykkäsen mukaan paras hetki koittaa, kun lehti on julkaistu, näkee kokonaisuuden ja tajuaa, että kaikki oli vaivan arvoista.