"Feminiiniset koneteekkarit" teekkarimaailmassa

Ensimmäiset naiset hyväksyttiin korkeimpiin oppilaitoksiin 1800-luvun lopulla, ensin kuuntelijoina ja erioikeuksin, mutta pian jo yhdenvertaisina opiskelijoina. 

Ensimmäisen ylioppilastutkinnon suoritti Maria Tschetschulin poikkeusluvalla 1870, ensimmäinen naismaisteri Emma Irene Åström promovoitiin 1882, ja jo 1895 lääketieteen ja kirurgian alalla nähtiin tohtorina Karolina Eskelin. 

Ensimmäisten akateemisen koulutuksen tietä kulkeneiden naisten opintoja yhdistää poikkeuslupien käyttö, sillä naisten täysivaltainen opiskelu korkeimmissa oppilaitoksissa syntyi vaiheittain. 1890 valmistunut ensimmäinen arkkitehti Signe Hornborg opiskeli ylimääräisenä ja osa-aikaisena oppilaana Polyteknillisessä opistossa. Ensimmäinen varsinainen insinööritutkinto nähtiin 1905, jolloin Jenny Markelin suoritti loistavin arvosanoin ja diplomin kera tutkintonsa tie- ja sillanrakennuksesta.   

klubeissa saatettiin käydä värikkäitä keskusteluja naisten mukanaolosta vielä 1930-luvullakin

Liisa ja 350 miestä

Vuonna 1915 Suomen Teknillisessä korkeakoulussa oli hieman yli 500 opiskelijaa, joista kahdeksan oli naisia – pääosin arkkitehteja, mutta myös yksi kemisti.

1917 astui ensimmäinen nuori nainen sisään miesten valtakuntana pidetylle koneosastolle, kun helsinkiläinen Liisa Paloheimo aloitti tehdasteollisuuden opintonsa. Kaksi vuotta myöhemmin hänet hyväksyttiin jäseneksi Koneinsinööriklubiin, nykyisen Koneinsinöörikillan edeltäjään. Kukaan ei ole pöytäkirjojen mukaan kyseenalaistanut Paloheimon jäsenyyttä. Muissa klubeissa saatettiin käydä värikkäitä keskusteluja naisten mukanaolosta vielä 1930-luvullakin.

Klubi itse piti Paloheimon jäsenyyttä merkkitapauksena, sillä osastolla oli hänen lisäkseen yli 350 miestä. Paloheimo osallistui aktiivisesti klubin toimintaan, vapunvietossakin hän oli mukana klubitovereidensa kanssa. 

1920-luvulla koneinsinööriosastolla opiskeli jo muutamia naisia, useimmat tehdasteollisuutta. Koneinsinööriklubiin kuului jo useita naisia, jotka osallistuivat toimintaan aktiivisesti. Tosin jo 1934 yhteisö oli menettänyt lähimuistiaan, kun klubin jäsenyyttä hakeneiden joukosta paljastui ”3 feminiinistä koneteekkaria”. Heidät toki hyväksyttiin, mutta naispuoliset hakijat vaikuttavat yllättäneen ainakin osan kokousväestä. Seuraavan vuoden naishakijat hyväksyttiin jäseniksi yhtä sujuvasti kuin miespuolisetkin, ilman kotkotusta.

Kuva: Polyteekkarimuseo, Liisa Sandman-Santaholman kokoelma

Naisten asema vakiintui 1950-luvulla

Syksyllä 1939 korkeakoulussa oli 1 040 opiskelijaa, joista vain 95 oli naisia. Koneenrakennuksen ohella naisettomia aloja olivat maanviljelystekniikka, vuoriteollisuus, maanjakotekniikka ja geodesia. Eniten naisia oli arkkitehtuurissa ja kemiassa, kuten jo naisten opiskelun alussa. Maanmittausosastolta valmistui ensimmäinen nainen varsin myöhään, 1931.

Koneinsinööriosastolla opiskeli syksyllä 1939 korkeakoulun luettelon mukaan 411 ylioppilasta jakautuneina koneenrakennukseen, sähkötekniikkaan ja tehdasteollisuuteen. Naisia luettelosta löytyy vain kahdeksan – kaksi sähkötekniikassa ja loput kuusi tehdasteollisuudessa. Konetekniikassa naisia ei ollut.

1940-luvulla oli satunnaisesti käytössä nimitys teekkaritar. Sanaa käytettiin usein juhlavissa teksteissä, eikä nimitys jäänyt pysyvään käyttöön. Sanan sukulainen löytyy yliopiston puolelta, jossa vanhempaa opiskelijaa tarkoittava nimike civis muokattiin feminiiniseksi muotoinaan civetär tai siivetär. Teekkareita ei muutenkaan eroteltu sukupuolen perusteella. Teekkarien tupsulakkikin oli vuodesta 1893 alkaen ollut samanlainen miehille ja naisille – erikoismalleja ei tarjottu.

Naisten tekniikan opiskelu oli jo vakiintunutta 1955. Opiskelijaluettelon 2 238 opiskelijan joukosta 135 oli naisylioppilaita. Naisettomia aloja olivat teknillinen fysiikka, laivanrakennus, lentokoneenrakennus, puun mekaaninen teollisuus, paperiteollisuus, kaivostekniikka, metallurgia ja maanmittaus. Suurimmat naiskeskittymät olivat arkkitehtuuri, 83, tekstiiliteollisuus, 26, ja kemia, 20. Muille aloille jäi siten 1–2 naista, esimerkiksi koneenrakennuksessa ja sähkötekniikassa oli molemmissa yksi naisylioppilas.

Koneinsinööreille koittivat ankarat ajat, kun 1954 Tekstiilikerho erosi Konekillasta itsenäiseksi killaksi vieden mukanaan liki kaikki koneosaston naiset. Jo vuonna 1956 raadin luettelosta puuttui emäntä, seuraavaa odoteltiin kymmenkunta vuotta. 

Lasikatot pirstoutuivat killoissa 1960-luvulla

Seuraavina vuosikymmeninä naisten määrä nousi tasaisesti, mutta koneosasto pysyi yhtenä miesvaltaisimmista. Syksyllä 1989 Koneosastolle hyväksyttiin 257 fuksia, joista peräti 39 oli naisia. Hyvänä vertailulukuna toimii valmistuneiden määrä: koneosastolta valmistui 1982–83 yhteensä 121 henkilöä, joista 13 oli naisia. Naiset eivät ole jääneet sivustaseuraajiksi, vaan ovat osallistuneet toimintaan usein suhteellisesti enemmän kuin miehet. 

Lasikatot rikottiin killoissa huomattavasti ylioppilaskuntaa aikaisemmin, molempiin suuntiin. Koneinsinöörikillassa ensimmäinen miespuolinen hakija emännistöön löytyy jo 1960-luvun puolivälistä ja naispuolinen raadin puheenjohtaja 1970-luvun alusta. Tilanne oli pääosin samankaltainen muissakin killoissa. 

Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta sai ensimmäisen naisen hallituksen puheenjohtajaksi suhteellisen myöhään, vasta 1989. Tuolloin puheenjohtajaksi valittiin Kristiina Hartikainen, joka toimii nykyään muun muassa TEKin uravaliokunnan puheenjohtajana.