Konkurssi tuli.
Rakensimme startupissamme kolmen vuoden ajan tieteeseen pohjautuvaa ratkaisua burnoutin ehkäisemiseksi työpaikoilla. Meillä oli maksavia asiakkaita ja keräsimme rahoitusta sijoittajilta globaalisti merkittävän ongelman ratkaisemiseksi.
Lopulta emme kuitenkaan saaneet yritystä riittävän kannattavaksi, ja laitoimme firman loppusyksystä kiinni tappiollisena.
Sydän pamppaili kurkussa asti, kun soitin sijoittajille kertoakseni, että firma menee nurin. Sen jälkeen teki mieli käpertyä sängynpohjalle viikoksi. Mutta ei, seuraavaksi piti puhua asiakkaiden kanssa. Soittaa pankkiin. Neuvonantajille. Hallituksen jäsenille.
Äidille.
Konkurssia pelkää yrittäjänä jatkuvasti. Kun se oikeasti tapahtuu, pahin pelko toteutuu. Tappion hetkellä tuntee häpeää. Surua. Turhautumista. Vihaa. Vatsanpohjaa puristaa tieto siitä, että on yrittänyt jotain täysillä, ja epäonnistunut.
Samalla tuntee kuitenkin myös, ehkä hieman yllättäen, helpotusta. Ei enää eloonjäämistaistelua, ei enää epävarmuutta tulevasta. Pahin on tapahtunut, ja siihen ei kuollutkaan. Aurinko nousee huomennakin, maailma jatkaa menoaan eteenpäin. Minäkin jatkan, askel kerrallaan.
Jokainen startup-yrittäjä lähtee hommaan sillä ajatuksella, että nyt minä rakennan sellaisen firman, joka muuttaa maailmaa isossa mittakaavassa. Että tällä idealla minä, joka olen paras mahdollinen ihminen tämän tekemään, ratkaisen tämän globaalin ongelman. Vaikeaa se tulee olemaan, ja joudun ottamaan taloudellisia riskejä, mutta se kannattaa, kun yrityksen arvo on miljardeja, ja voin myydä sen pois tai listautua pörssiin.
No, ei tullut miljardiexittiä yksisarvisesta. Sen sijaan tulikin tyhjä pankkitili, kun omatkin säästöt laitettiin peliin.
Kun pöly alkoi laskeutua, vannoin, etten ainakaan seuraavaksi lähde tekemään uutta firmaa, tai mene alkuvaiheen startupiin töihin. Aioin ottaa muutaman kuukauden sapattivapaata, ostaisin Playstationin, ja pelaisin Baldur’s Gate 3:a. Sitten hakisin töitä.
Kun sitten tuttu sarjayrittäjä soitti, että lähdetkö tekemään vihreän siirtymän startupia, pelikonsoli jäikin ostamatta.
Hetkinen. Miksi ihmeessä lähdin taas tekemään uutta firmaa, vaikka edellinen oli juuri mennyt puihin?
Hullun hommaahan tämä on, yrittäminen. Ei tätä voi ihan jokaiselle suositella. Mutta jos jotain olen itsestäni oppinut koko tämän pyörityksen aikana, on se, että minä nyt vain haluan olla tällaisissa paikoissa: rakentamassa jotakin uutta, yrittämässä, luomassa ratkaisuja merkittäviin ongelmiin.
Kun yrittää, joskus ei onnistu. Sitten vaan mennään eteenpäin, opitaan, ja yritetään uudestaan.
Olen mennyt kiirastulen läpi, ja tässä minä olen, edelleen. Vahvempana, osaavampana, ja edelleen optimistina. Nyt olen sarjayrittäjä, ja se on aika hieno fiilis.
Kirjoittaja on sarjayrittäjä ja DI Aalto-yliopistosta, joka suhtautuu intohimoisesti teknologian mahdollisuuksiin rakentaa kestävämpää yhteiskuntaa.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.