Kognitiivinen vallankumous muutti Homo sapiensin noin 70 000 vuotta sitten vähäpätöisestä apinasta nykyihmiseksi. Sen aiheutti ilmeisesti vain muutama pieni muutos aivojen rakenteessa. Uusi pieni muutos saattaisi panna alulle toisen kognitiivisen vallankumouksen, luoda uudenlaisen tietoisuuden ja muuttaa Homo sapiensin joksikin aivan toiseksi.
Älykkyytemme ei vielä riitä superihmisen luomiseen. Toisaalta sille ei näytä olevan ylittämätöntä estettäkään. Vahvimpina jarruina ovat eettinen ja poliittinen vastustus. Ne ovat onneksi hidastaneet ihmisillä tehtävää tutkimusta. On silti vaikea uskoa, että seuraavan askeleen ottamista pystytään pidättelemään enää pitkään, koska sitä voidaan perustella tavoitteilla parantaa sairauksia, pelastaa ihmishenkiä, tehdä itsellemme apulaisia ja luoda parempi maailma.
Kyborgitekniikka muuttaa jo elämän lainalaisuuksia. Meissä on sekä orgaanisia että epäorgaanisia osia, olemme bionisia: aistejamme ja toimintojamme täydennetään silmälaseilla, tahdistimilla, ortopedisilla välineillä ja jopa tietokoneilla ja matkapuhelimilla, jotka ovat ottaneet aivoiltamme osan tiedon varastoinnin ja käsittelyn taakasta.
Olemme ihmiskuntana kulkeneet pitkän matkan ja tehneet hämmästyttäviä asioita, mutta olemme edelleen epävarmoja päämäärästä ja olemme yhtä tyytymättömiä kuin aina ennenkin. Pysyvää ovat vain fysiikan lait.
Kun olemme siis yhdistäneet aivot tietokoneeseen ja yritämme luoda tietokoneelle tietoisuuden, emme voi olla varmoja seurauksista. Mutta kehitys etenee ja voimme yrittää vaikuttaa sen suuntaan.
Israelilaisen historioitsija Yuval Hararin mukaan muokkaamalla geenejämme emme välttämättä ottaisi itseämme hengiltä. Saattaisimme kuitenkin peukaloida ihmistä siinä määrin, että emme enää olisi Homo sapiens, vaan jotain muuta.
Missä menee raja, milloin ihminen ja robotti ovat yksi ja sama asia? Milloin meidän pitää antaa robotille sosiaaliturvatunnus ja tunnustaa se eläväksi olennoksi. Onko tunneäly se raja? Ja milloin Homo sapiens lakkaa olemasta Homo sapiens?
Pian saatamme pystyä manipuloimaan myös omaa tahtoamme. Edessä ei Hararin mukaan ole kysymys ”Miksi haluamme tulla?”, vaan ”Mitä haluamme haluta?”
Olemmeko jo myöhässä eettisessä keskustelussa vai vieläkö voimme luoda sen kautta rajoja tieteelliselle kehitykselle? Ja haluammeko?
