USA:n kautta professoriksi Japaniin

Hannes Raebiger, 39, aloitti koulutaipaleensa helsinkiläisessä Deutsche Schulessa, mikä oli luontevaa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin pojalle. Mutta 1980-luvun saksalaiskoulun kuri oli liian tiukka, joten hän siirtyi Etu-Töölön yläasteelle ja sieltä Ressun lukioon. 

– Kaikki luonnontieteellinen kiinnosti, ja varsinkin fysiikka. Opettaja Laura Collan sai minut innostumaan myös historiasta. Hän tähdensi lähdekritiikin merkitystä: kaikki kirjat ovat jonkun kirjoittamia, Raebiger muistelee.

– Sitä pidän edelleen ohjenuoranani, myös fysiikan tutkimuksissa. Jokaisella on näkökulmansa. Ja jos se olisi lopullinen totuus, mihin koko tutkimusta tarvittaisiin?

GaAs lähinnä sydäntä

Hannes Raebiger muistelee lämmöllä Otaniemen aikaa: oli kylmälaboratorio, ydinreaktori FIR 1 ja loistavat mittalaitteet. Hän valmistui Teknillisestä korkeakoulusta diplomi-insinööriksi 2002. Sitä ennen hänet oli jo johdatettu harjoittelemaan TKK:n fysiikan laboratorioon.

– Se meni ihan porttiteorian mukaan, 3–4 vuoden opintojen jälkeen ensin kesätöihin laboratorioihin ja sitten vakitöihin. Kansainvälinen tutkijaympäristö imaisi mukaansa, Raebiger kertoo.

Ilman sen kummempaa omaa valintaa hänet ohjattiin tutkimaan magneettisia puolijohteita. Niistä tuli sitten hänen elämänuransa.  

Suurimmaksi rakkaudekseen hän sanoo galliumarsenidin, GaAs. Myrkyllinen ja karsinogeeninen galliumarsenidi on yhdistepuolijohde. Sitä käytetään kännyköiden radiolähettimien MMIC-piireissä, laserdiodeissa, infrapunaledeissä ja aurinkokennoissa. 

Vuonna 2006 väitöskirjan Ferromagnetism in (Ga,As)Mn and (Ga,Mn)N tehnyt Raebiger pitää maallikolle sopivan luennon puolijohteisen magneettisuudesta. Täysmagneettisten materiaalien (rauta, koboltti, nikkeli) vastakohtana ovat muut materiaalit, jotka ovat ei-magneettisia. Niistä voitaisiin ehkä tehdä magneettisia. 

–  Mangaanilla saostettu GaAs on kiinnostavalla tavalla häilyvä, koska se pystyy vaihtamaan magneettisuuttaan: se joko on raudan lailla magneettinen tai sitten ei. Sen kautta voidaan tutkia sitä mysteeriä, miksi jotkin aineet ovat magneettisia ja jotkut eivät.

Entä maapallo, onko se suosikkimagneettisi?

– Ei, se on liian suuri ja vakaa. Pidän enemmän pienistä ja epävakaista. Voin tutkia koko loppuelämäni väitöskirjaani varten kokoamaani materiaalia, Raebiger naurahtaa.

30 kilometriä Tokiosta etelään sijaitseva Jokohama on Japanin toiseksi suurin kaupunki. Asukkaita on yli 3,5 miljoonaa.

Coloradosta Jokohamaan 

Iso askel Raebigerin fyysikonuralla oli fysiikan J. W. Corbett -palkinto vuonna 2005. Alle 35-vuotiaille tutkijoille annettava palkinto aukaisi hänelle ovet jatko-opiskelupaikkansa pahimpaan kilpailijaan, National Renewable Energy Laboratory NREL:iin Coloradossa. 

– Meitä oli NREL:n tutkimusryhmässä kymmenen tutkijaa kymmenestä eri maasta, eikä yksikään ollut Yhdysvalloissa syntynyt. Kuvaa hyvin USA:n tapaa kerätä tieteellistä osaamista maailmalta, Raebiger pohtii.

Coloradon jälkeen hän alkoi haistella tutkijanpaikkaa muualta maailmasta. Takaisin Suomeen ei näyttänyt olevan paluuta, koska virat ovat vähissä, piirit pienet ja kaikkien kanssa henkilökemiat eivät menneet ihan nappiin.

Miksi kompassi osoitti sitten Japaniin?

– Olin ollut opiskelijavaihdossa Tokiossa jo vuonna 2000. Varsinkin Hitachin laboratoriot tekivät vaikutuksen. Perustutkimusta tehtiin, ja tavoiteltiin Nobelin palkintoa, vaikka sillä ei olisi ollut suoraan mitään tekemistä firman tuotteiden kanssa, Raebiger sanoo.

Hän muistelee myös harrastaneensa judoa (sininen vyö) sekä Japanin kieltä ja kulttuuria jo lukioaikana. 

– Vaimoni olen tuntenut neljä vuotta. Meillä on 3- ja 2-vuotiaat tyttäret ja 6-kuukautinen poika, kertoo Raebiger ja näyttää hämmästyttävän hyvin nukkuneelta.

Jokohaman kansallisen yliopiston fysiikan professoriksi hänet valittiin 2008.

Perusproffan onni ja kurjuus

Mikä sitten on parasta työskentelyssä professorina arvostetussa japanilaisessa yliopistossa?

– Kyllä se on vapaus, akateeminen vapaus. Voin tutkia mitä haluan, ja perustutkinnon suorittajien lisäksi ohjaan paria jatko-opiskelijaa.

– Toisaalta vapaus on myös suurin harmin aihe. Jokainen laite tai hanke on anottava ylemmiltä tahoilta. Spontaania taloudellista liikkumavaraa on vähän, Raebiger kuvailee.

Hän sanoo työn Japanissa vastanneen odotuksia, vaikka se ei ollutkaan lapsuuden haave. Arki Japanissa on helppoa, ja vapaa-ajan vievät vaimo ja lapset. Raebigerin anoppi muutti juuri omaan huoneeseen lähinnä asunnon ulko-ovea, ja hän hoitaa lapsia.

Haastattelun aikaan kirsikkapuut kukkivat, oli hanamin aika.

– Asun aika lähellä kaupungin keskustaa ison puiston vieressä. Työmatkat taittuvat pyörällä tai bussilla. Ei voi valittaa. 

Mikä olisi tärkein neuvo tekkiäisille, jotka haluavat Japaniin töihin tai opiskelemaan?

– Tulijan on solmittava suhteita ihmisiin, verkostoiduttava. Ilman henkilökohtaisia kontakteja täällä ei pärjää. Jalka on saatava oven väliin vaikka millä keinoin, Raebiger kuvailee.

– Japanilaiset ovat yhtä sulkeutuneita kuin me suomalaiset. Oma asenne ratkaisee: täytyy vain ottaa suunta Helsinki-Vantaalle, ostaa lentolippu ja lähteä. 

• Lue myös: Japani: enemmän vähän kaikkea
• Lue myös: Tosimiesten illassa Tokiossa