Viime syksynä olin jälleen tilanteessa, että kapasiteettini ei riitä. Aiemmin rajat olivat tulleet vastaan fyysisesti. Tällä kertaa oireista kärsivät lapseni.
Lokakuussa huomasin, että hermoni menevät lapsiperhearjen toistuvissa, kuormittavissa tilanteissa. Pitkähermoisena tätä ei ollut käynyt juuri aiemmin.
Aamulla lähtö päiväkotiin, lasten jähnäys ja muu sekoilu. Ärähtäminen.
Iltapäivällä kotiinpaluu päiväkodista ja ainainen käsienpesun ja muiden rutiinien välttely. Ärähtäminen.
Sisarusten miljoonas riita jostain aikuisen silmin mitättömästä. Ärähtäminen.
Kymmenes yöjuoksu nukkuma-ajan jälkeen, juuri kun on päässyt itse vihdoinkin rauhoittumaan. Illan viimeinen ärähtäminen ja pahamieli aamuksi.
Taustalla oli kasvanut perhe, eri-ikäisten lasten erilaiset tarpeet sekä lisääntyneet vastuut töissä. Tulipa tehtyä myös muita hommia siellä sun täällä. Kontrolli katosi ja kaaos kasvoi.
Halusin muutosta, mutta ulospääsyä ei ollut näkyvissä. Hengittäminen syvään ja kymmeneen laskeminen ei toimi, jos kolmen lapsen raivotessa ei kuule edes omia ajatuksiaan.
Samaan aikaan Instagramin algoritmit tuuttasivat fiidiini erilaisia lapsiperhearjen self help -kursseja ja -kirjoja. Oli taustalla tiedettä tai ei, visualisoinnit lapsen aivojen vahingoittumisesta aikuisen huutaessa osuivat ja puhuttelivat.
Oli mainoksia tullut aiemminkin, mutta olin torjunut ne humpuukina. Kyllähän minä selviän!
Tartuin 28 päivän No Yelling -sähköpostikirjekurssiin. Muutos alkoi jo ensimmäisenä päivänä. Hiljaa puhuminen kaikissa tilanteissa rauhoitti niin itseni kuin lapsenikin.
Seuraavien päivien ohjeet – huomion varmistaminen koskettamalla hellästi, johdonmukainen toiminta ja viestintä sekä selvät syyt ja seuraukset eri valintatilanteissa – mullistivat perhe-elämämme.
On jännää, mitä ihmeitä kuiskaus voi tehdä lapsiperhearjen keskellä. Kaikki hiljentyvät hetkeksi, ja koko melutaso laskee.
Erityisesti huoneesta toiseen, sinänsä ystävällismielinen, huutelu on haitallista. Todennäköisesti vastaanottaja ei saa viestiä tai ymmärrä sitä täysin. Kun kävelee paikalle ja sanoo asiansa huomion kiinnittäen, niin väärinymmärrysten todennäköisyys ja sitä myöten ärtymys vähenee radikaalisti.
Kontrolli palasi, kaaos oli kukistettu ja kaikilla oli valtaosan ajasta kivaa.
Neuvot olivat ilmeisiä, mutta hyvin toteutetulle self helpille oli viime syksynä tilausta. Perhe-elämän lisäksi kurssista riitti ammennettavaa myös töihin.
Usein erilaiset ristiriitatilanteet kumpuavat epätarkasta tai heikosti kontekstoidusta kommunikaatiosta. Tai siitä, että työkaverit tai muut sidosryhmät eivät ymmärrä asioiden kiireellisyyttä.
Lähetetään sähköpostia silloin kun on kiire. Lähetetään useita huonosti muotoiltuja ryhmäsähköposteja sen sijaan, että pidettäisiin lyhyt palaveri. Soitetaan, mutta ei varmisteta puhelun päätteeksi, että sovituista asioista on yhteisymmärrys. Ei hahmoteta tarkasti, mihin erilaiset vaihtoehdot johtavat.
Jos mennään kapasiteetin rajoilla, niin usein äänekkäin ja eniten tarpeistaan muistuttava on se, jota palvellaan. Tämä ei johda välttämättä resurssien optimaaliseen kohdentamiseen – ei töissä, ei kotona.
Siksi aloitankin No Yelling -kurssin uudelleen joka kuukausi. Regressio on välitön ilman taitojen ylläpitoa. Mutta ainakin kapasiteettini riittää.
Kirjoittaja työskentelee datapäällikkönä Mediakonserni Keskisuomalaisessa ja on koulutukseltaan VTM ja DI.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.