”En usko, että kuulut autismin kirjoon. Sinähän olet niin fiksu ja mukava nuori mies.”
Tämänlaiseen kommenttiin päättyivät minun osaltani autismin kirjon tutkimukset julkisessa terveydenhuollossa.
Asiaa ei kuulemma kannattanut lähteä selvittämään enempää, koska koulu- ja terveydenhoitohistoriani eivät tukeneet diagnoosia.
Ja tottahan se sinänsä on, olen suoriutunut koulusta erinomaisin arvosanoin, minulla on ollut ystäviä, ja jalkapalloakin pelasin lähes 15 vuotta. Kun selvitin alakouluni rehtorilta kouluhistoriaani, kohdaltani ei löytynyt henkilökohtaista opetussuunnitelmaa tai erityisjärjestelyjä. Hän kuitenkin rohkaisi, ettei neuroasioista ole aiemmin juurikaan tiedetty, ja kannattaa ehdottomasti selvittää asiaa, jos yhtään siltä tuntuu.
En voi sanoa yllättyneeni, ettei erityisopetuksen merkintöjä kohdaltani löytynyt. Kävin päiväkoti-ikäisenä jopa testaamassa, voisinko aloittaa koulun vuotta aiemmin. Testien mukaan en ollut kuitenkaan vielä henkisesti valmis, koska olin todella jännittynyt ja ujo, enkä esimerkiksi hallinnut turhautumisen tunteita, jos en ymmärtänyt tehtävää. Hauskaa sinänsä, ettei tämä asia ole juurikaan vuosien saatossa muuttunut, mikä on tullut huomattua varsinkin yliopiston matematiikan kursseilla.
Kun tutkin, miten neurokirjon diagnooseja selvitetään, ajattelin, että tuskinpa minun kohdallani mitään todetaan. Halusin kuitenkin selvittää asiaa, koska tunnistin itsessäni piirteitä, etenkin sosiaalisissa tilanteissa.
Aloin käymään yliopiston järjestämässä, neuromoninaisia piirteitä itsessään tunnistavien vertaistukiryhmässä. Nopeasti huomasin, että vaikkeivat terveydenhuolto olisikaan sitä mieltä, vertaisten kommentit merkitsivät itselleni paljon enemmän. Diagnoosin saaneet henkilöt kertoivat arjestaan täysin samoja asioita, kuin mitä itse käyn joka päivä läpi.
Vertaistukiryhmässä kuulin, että on yleistä, että terveydenhuollon työntekijät tekevät vanhanaikaisia olettamuksia neurokirjon ihmisistä. Autistin kirjolla olevilla, ”ei varmaan ole ollut kavereita”, ja ADHD-diagnoosin omaavat ihmiset ”ovat varmaankin häiriköineet koulussa”. No, ei välttämättä, kirjo on syystäkin kirjo.
Olen myös omista neurokirjon epäilyistä jutellessani kuullut kommentteja, että ”olet ihan normaali” tai ”ei sinussa ole mitään vikaa”. En kyllä ajatellutkaan, että kirjolle kuuluminen tekisi ihmisestä jotenkin viallisen, vaikka rehellisesti sanottuna, välillä tällaisten kommenttien vuoksi olen tuntenut itseni vialliseksi. Etenkin vanhemmalla väestöllä tuntuu olevan hankala ymmärtää aihetta, ja valitettavasti myös monella terveydenhuollon työntekijällä tuntuu olevan kovin mustavalkoinen kuva.
Onneksi aiheesta on alettu puhumaan enemmän, ja muutosta on selvästi tapahtumassa. Haluaisin muistuttaa muille, jotka mahdollisesti kamppailevat itsensä kanssa, että tärkeintä on se, mitä itse koet olevasi.
Kirjoittajalla on opiskeleva utelias mieli ja hän etsii paikkaansa maailmassa, ja opettelee uudelleen elämään itsensä kanssa.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.