Ensimmäisessä työpaikassani halusin tietää, keneen saan ottaa yhteyttä aina apua tarvitessani. Muuten en tohtisi kuluttaa toisten arvokasta aikaa neuvojen pyytämiseen.
Projektivastaavamme olikin erittäin lähestyttävä eikä koskaan hermostunut kysymyksistäni. Hämmästyttävintä oli, etten kolmen vuoden aikana ärsyyntynyt hänestä, vaikka teimme paljon yhteistyötä. Minä kun en siedä sivuseikkojen selostamista, täytesanoja, huumorin käyttöä, tosikkomaisuutta enkä ylimielistä asennetta. Toisaalta huolestun, jos toinen ei osaa pitää puoliaan.
Myös päätösten tekeminen yhdessä on riskialtista. Eihän siinä mitään, jos toinen olisi yhtä fiksu kuin minä, mutta monilla on käsittämättömästi muita mielipiteitä kuin minulla.
Ajauduimme pattitilanteeseen kuitenkin varsin harvoin. Ilmeisesti projektivastaavan savolainen sopuisuus edesauttoi asiaa. Puhun minäkin savolaisittain, mutta se on vain hämäystä – luonteeltani olen pohjalais-karjalainen. Toki vaakakupissani oli paljon painoa myös kaikella saamallani ystävällisyydellä, niin että en suinkaan halunnut aiheuttaa toiselle hankaluuksia.
Ennen korkeamman tahon palavereita pyysin käyttäytymisneuvoja. Projektivastaava selitti, kuinka isoja kihoja pokkuroidaan jättämällä vasta-argumentit ilmaisematta. Lojaalisuudesta häntä kohtaan pysyttelin sitten vastentahtoisesti hiljaa outoja käskyjä saadessamme.
Oli toki myös helpottavaa, että sain ohjata kiperät kysymykset hänelle, jolloin hän osasi ladella minuutin verran vakuuttavia ympäripyöreyksiä. Minä jos olisin suuni avannut, niin totuus sieltä olisi tullut: ”Tästä meillä ei ole tietoa”.
Onneksi teimme töitä etänä, avokonttorissa en selviäisi. Toisinaan minun piti sulkea Teams-puhelu hetkeksi, että sain lausekkeet paperilla kuntoon omassa rauhassa. Miten muka pystyy tekemään tiivistä ajattelutyötä, jos ei saa raapia päätään ja laskeutua lattialle vihkon ääreen mutisemaan?
Työaikani oli joustava ja itsenäisesti seurattava. Kirjasin sitä kolmen minuutin tarkkuudella. Jahkasin päivittäin, pitäisikö merkata palkaton tauko, kun levittelen pyykit, laitan ruokaa tai soitan puhelun. Täytänkö varmasti velvollisuuteni työnantajaa kohtaan?
Niinpä leukani jännittyi aina aamuisin, kun siirryin työkoneelle ja aloin vahtia tehokkuuttani. Pitkän päälle tämä kävi liian kuormittavaksi, joten vastedes minun on mitattava työpanokseni muuten kuin kellottamalla.
Mutta saankohan toiste yhtä leppoisaa projektivastaavaa, vai onko minunkin opittava joustamaan?
Kirjoittaja on projektitaiteilija, joka viilaa tilastoja 5,4 h päivässä.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.