Odotimme toista lastamme. Olin aloittanut kuukautta aiemmin uuden työn. Ajoitus sairaalareissulle oli kaikkiaan epäoptimaalinen.
Siinä olikin samalla jotain huvittavaa ja surullista, kun maleksin kesäkuussa 2017 keskussairalaan sydänpolilta äitiyspoliklinikalle sairaalatakissa. Olin toista kertaa sairaalassa sydänlihastulehduksen vuoksi, saanut yöllä morfiinia tuskiini ja matkalla raskausajan ensimmäiseen ultraäänitutkimukseen.
Ensimmäinen sydänlihastulehduksen olin saanut viisi vuotta aiemmin kesällä 2012 vaellusreissulla keski-Turkin vuorilla. Ehdimme nousta yhden päivän, kunnes totesin tosiasiat. Kuumetta, oksettaa, rintaa puristaa.
Pahin olisi kenties vältetty, jos itsetuntemus olisi ollut kunnossa jo alaleirissä. Onneksi mukana oli isoveljeni, joka hoiti minut Istanbulin saksalaisen sairaalan teho-osastolle.
Tuolloin, vuonna 2012, suurin huoli oli se, milloin pääsen takaisin töihin ja urheilemaan. Suht nopeasti, joten tautia ei laskettu. Pian se oli vain häivähdys muistoissa.
Talvella 2017 olin opintovapaalla tekemässä DI-tutkintoani LUT:ssa. Samaan aikaan oli menossa aivovuototutkimusprojekti ystäväni kanssa, kollegani tietokirjan editointi, vaimoni kuntavaalit, tuttavaperheen Suomeen-muutto ja yhdistyshommia.
Kesken opintovapaan löysin mielenkiintoisen työpaikan, hain ja tulin valituksi. Toukokuun 2017 alussa olin jo uuden työnantajan palveluksessa.
Murphyn laki: taaperon angiina- ja vauvarokkokierre alkoi välittömästi. Alkuun syytä ei löytynyt, eikä myöskään oikeaa lääkitystä.
Olin pohjattoman väsynyt ja siksi otollinen alusta sydänlihakseen hiippailevalle angiinalle. Ei ollutkaan ihme, että eräänä sunnuntaiaamuna rintaa alkoi puristaa.
Eniten hävetti soittaa uudelle esihenkilölleni. Onneksi olin jo viikon jälkeen takaisin rivissä.
Sairaalassa kuitenkin päätin, että sydänlihastulehdukset saavat olla tässä. Stepaa mukaillen: ”Yksi, kaksi eikä kolmatta tuu, joka taudissa panoksena vanhemmuus.”
Viiden vuoden sykli murtui, ja vuosi 2022 meni ilman vakavia sairastumisia. Vaikka oman levon asettaminen etusijalle tarkoittaa monen mielenkiintoisen hankkeen hautaamista, kaikki ovat varmasti tyytyväisiä ratkaisuihini. Eritoten silloiset ja tulevat lapseni – sekä työnantajani.
Jos jälkikasvua ei olisi ollut, en tiedä olisiko kolmikymppinen minä herännyt samalla tavalla omaan kuolevaisuuteensa kuin ultaäänitutkimukseen sairaalan sisältä saapunut keltanokkatuotepäällikkö.
Enkä ole lopulta missannut mitään, en saanut edes fomoa. Päinvastoin. Sairaalareissun jälkeen vastuut ovat kasvaneet. Oma tiimi, vastuullinen asiantuntijatyö ja kasvanut perhe takaavat sen, että lepoa osaa arvostaa.
Hyvin nukkuneena jaksaa pohtia paremmin niin data-arkkitehtuuria kuin ratkoa päivän päätteeksi sisarusparven jatkuvia riitoja. Ainakin siihen asti, kunnes alkaa taas väsyttää.
Kirjoittaja työskentelee datapäällikkönä Mediakonserni Keskisuomalaisessa ja on koulutukseltaan VTM ja DI.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.