Viime aikoina olen opetellut uusia käsiliikkeitä. Ranteesta ylöspäin taivutettu avonainen käsi tarkoittaa odota. Sivuttain liikkuva avonainen kämmen tarkoittaa lopeta. Poistumista pyydän selän takana tapahtuvalla ala laputtaa -liikkeellä.
Kynäotteella ja kirjoitusmimiikalla pyydän hakemaan paperia ja kynän tarkempaa kommunikaatiota varten.
Näille liikkeille yhteistä on se, että käsivarsi kyynärpäästä ylöspäin ei saa juuri liikkua – ainakaan niin paljoa, että se herättäisi huomiota kuvaruudussa.
Teams-maailma mahdollistaa etätyöt vaikka koronassa, mutta jonkinlaisen uskottavuuden ylläpitäminen on hankalaa palaverirumbassa. Äkillisesti sulkeutuvan videokuvan syynä on usein photobombaava tokaluokkalainen.
Mikin pidän tunnollisesti kiinni paitsi silloin kun puhun. Vain pari kertaa on tullut ohjeistettua lapsieni lisäksi kollegoita jääkaapille.
Ranneliikkeet ja teknologian hyödyntäminen auttavat kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Erityisesti nuorempien lasten kanssa viisautta joutuu hakemaan muualta.
Miten saada lapsi nukkumaan, kun tärkeä Teams-palaveri alkaa viidessä minuutissa? Tähän haasteeseen olen törmännyt erityisesti kipeiden taaperoiden ja kolmivuotiaiden lasten kohdalla.
Vastaus on sama kuin kaikessa projektijohtamisessa: ennakoimalla ja panemalla suunnitelmat toteen.
Edes kipeiden lasten päiväuniaika ei tule yllätyksenä. Kahden palaverin välillä viidessä minuutissa ehtii tehdä ihmeitä, jos tarvittavat välineet ovat valmiina. Vaipanvaihto, tutti suuhun, unirätit ja puput syliin, pimennysverho alas ja lapsi sänkyyn. Ennakointi on alkanut jo edellisen tauon aikana, jolloin taapero on syötetty.
Joskus sidosryhmät osaavat kuitenkin käyttää tilanteen hyödykseen ja neuvotella itselleen ylimääräisiä etuja. Kolmivuotias, joka muuten nukkuisi kaksi tuntia, tietää Teams-stressin vaikutukset aikuisessa ja hipsii ensimmäisen nukutuskerran jälkeen ruudun taakse kuikuilemaan kaksi minuuttia ennen palaveria.
Lupaus olla hiljaa sohvalla Pikku Kakkosta katsoen on tarjous, johon en voi olla tarttumatta – siitäkin huolimatta, että uni olisi sairaalle lapselle tarpeen.
Välillä kuitenkin suunnitelmat pettävät, eikä kaikkea voi ennakoida. Taannoin tänä syksynä olin kutsuttu Teams-palaveriin, jossa huomasin olevani itse pääosin äänessä.
Viereisessä huoneessa läikähti sisaruskateus, joka eskaloitiin työpisteeni viereen. Välipalat, värityskuvat, yhteiset leikit – kaiken olin suunnitellut, mikään ei auttanut.
Seurasi 40 minuutin rageaminen vieressäni. Ovet paukkuivat niin, että pelkäsin koko talon hajoavan.
Tarjosin syliä. Ei kelvannut. Kerroin seurauksista. Ei tehonnut. Kokeilin uusia käsimerkkejä. Ei vaikutusta. Sylitarjous uudelleen. Edelleen ei.
Vaihtoehdoksi jäi pysyä tyynenä, kun ympärillä myrskysi. Painoin Jabra-luurit tiukemmin korvilleni, jotta kuulin muiden puheen.
Teams-palaveri onnistui, asia saatiin käsiteltyä, enkä itse hermostunut. Toimeenpanemalla seuraukset ostin työrauhaa tulevia palavereita varten.
Opit työelämään: suunnitelmien lisäksi valmiina tulee olla toimintaa ohjaavat periaatteet, joista ei tingitä vaikka toimintaympäristö mullistuisi. Kyllä se syli lopulta kelpaa.
Kirjoittaja työskentelee datapäällikkönä Mediakonserni Keskisuomalaisessa ja on koulutukseltaan VTM ja DI.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.