Olin nälkäinen. Väsytti ja ahdisti. Ajatukset tahmasivat, hartioitani särki. Kello oli melkein neljä, ja kun nostin samean katseeni läppärin näytöltä päivän kuudennen etätapaamisen päätteeksi, en ollut edes kunnolla aloittanut päivän tehtävälistan tyhjentämistä.
Miten tässä näin kävi?
Minä, burnoutin läpikäynyt, kovissa liemissä keitetty yrittäjä, työhyvinvoinnin asiantuntija, olen sortumassa siihen samaan mokaan, josta varoitan aina kaikkia asiakkaitani. Olen sortumassa kiireen illuusioon.
Havaitsen vastaavani ”hirveä kiire just nyt”, kun joku kysyy, miten menee. Päivät ovat muhjuuntuneet sykettä nostavaksi mössöksi, pikajuoksuksi palaverista palaverin kautta punkan pohjalle.
Kiire luo stressiä, joka muuttuu uupumiseksi, jos kiire ei lakkaa. Itsestään selvä ajatus, eikö niin? Ja jostain syystä niin vaikea hyväksyä.
Kiire on pirullinen plasebo. Palaverimössö tuntuu vähän samalta kuin aikaansaaminen. Kiireisenä pysyminen on kuitenkin monesti vaikeimpien, epämiellyttävimpien tehtävien välttämistä.
Tsekkaan vielä ihan nopeasti mailit ja sitten kirjoitan tämän raportin valmiiksi. Tai miten olisi klassinen laitan oman firman pystyyn sitten kun…?
Usein kiireen keskelle suositellaan vinkkejä, joita kutsun ajanhallinnan laastareiksi. Tiedättehän: pomodorot, tehtävälistasovellukset, “senkun organisoit työsi tehokkaammin Eisenhowerin matriisilla”. Näiden vinkkien antajaa tekee mieli heittää näppäimistöllä.
Mikä sitten avuksi?
Oikotietä onneen ei ole. Meidän pitää aloittaa olemalla rehellisiä itsellemme ja vastaamalla muutamaan vaikeaan kysymykseen.
Mitä oikeasti haluan elämältäni? Mikä on minulle tärkeää?
Haluatko viettää enemmän aikaa perheesi kanssa? Kirjoittaa kirjan? Vai ovatko nämä sellaisia haaveita, joita et aiokaan toteuttaa? Jos näin nimittäin on, kannattaa luopua niistä nyt. Jos et aio antaa niille aikaa, turhaa kantaa niitä mukana luomassa ylimääräisiä paineita.
Mille haluan sanoa kyllä, mille taas ei? Meneekö aikani todella elämäni tärkeimpiin asioihin, vai puudutanko mieleni somen dopamiinipurskeilla ja vastailemalla kroonisesti maileihin?
Ja lopuksi: olenko todella valmis myöntämään itselleni, että minulla on valta muuttaa omaa elämääni?
Kuten taikurin temppu lavalla, kiireen luoma illuusio saa voimaa vain, jos suostut uskomaan siihen.
Olen edelleen väsynyt, mutta tämän kolumnin kirjoittamisen lomassa söin voileivän, ja vastasin omalta osaltani yllä oleviin kysymyksiin mahdollisimman rehellisesti.
Seuraavaksi tyhjennän kalenteriani, otan päiväunet ja muistutan itseäni tästä tärkeästä mantrasta: kiire on silmänkääntötemppu, jolla huijaan itseni onnettomaksi.
Kirjoittaja on DI Aalto-yliopistosta ja kasvuyrittäjä, joka suhtautuu intohimoisesti teknologian mahdollisuuksiin rakentaa kestävämpää yhteiskuntaa.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.