Suomalaisia pk-yrityksiä palvelee noin 20 000–30 000 henkilön laajuinen yrityskehittäjäverkosto. Tätä täydentää yksityisen puolen konsulttiarmeija, joka lohkaisee ison siivun yrittäjille suunnatuista rahoista.
Yrittäjälle suomalainen yritysrahoitusmalli näyttäytyy byrokraattisena ja vaikeasti hahmotettavana, eivätkä he aina osaa hakea tukea ilman ulkopuolista apua.
Asiaa eivät helpota ELY-rahoituksen uudet linjaukset, joiden mukaan pieniäkin kehittämisavustuksia joutuu hakemaan EURA 2021 -portaalin kautta. Haut ovat auki rajoitetun ajan ja ne ovat aiempaa kohdennetumpia.
Tämä tekee pk-yrittäjän työstä entistä haastavampaa ja ulkopuolista apua tarvitaan aiempaa enemmän.
Epäreilun asetelman synnyttää myös rahoituksen alueellinen ulottuvuus.
Esimerkiksi Lapissa tuotannollista toimintaa käynnistävä yritys voi saada julkista tukea sadoista tuhansista jopa miljoonaan euroon, mutta Uudellamaalla se on käytännössä mahdotonta.
Tilannetta kuvaa hyvin vuosien 2014–2020 rakennerahastokausi, jonka valtakunnallinen budjetti oli noin 1,2 miljardia euroa. Tästä summasta Uudenmaan osuus oli vaivaiset 30 miljoonaa euroa, kun taas Pohjois-Pohjanmaan kokonaisbudjetti oli 180 miljoonaa euroa ja Lapin 134 miljoonaa.
Vuosien 2021–2027 rakennerahastokausi näyttäisi toteutuvat vastaavalla suhdeluvulla. Erot ovat valtavat, jos niitä suhteuttaa alueella toimivien yritysten lukumäärään.
On totta, että innovaatioekosysteemin kokonaisuus ei ole yksinkertainen. Kokonaisuudistusta kannattaa tuskin toivoa, mutta sen kehittymisestä voi haaveilla. Kehittämistyön keskiössä tulisi muistaa yritysten välinen tasa-arvo sekä systeemin tehokkuus.
Mallia starttirahasta
Tehokkuuden suhteen mallia voisi ottaa starttirahan myöntöprosessista. Ennen starttirahan hakemista yrittäjäksi aikova käy Uusyritysverkoston sparrauksessa. Se analysoi yrityksen potentiaalin ja tekee mahdollisen suosituksen starttirahan myöntämiseksi. Tämän tiedon pohjalta TE-toimi tekee päätöksen starttirahan myöntämisestä, eikä lähde uudemman kerran analysoimaan yrittäjän potentiaalia.
Vastaavaa toimintatapaa voisi soveltaa pienimuotoisissa investointi- ja kehittämisavustuksissa. Jokaisesta kunnasta ja kaupungista löytyy paikallinen elinkeinoyhtiö tai elinkeinotoimi, joista osa on mukana Suomen Elinkeino- ja Kehitysyhtiöt SEKES ry:n jäsenverkostossa. Olen varma, että kyseiset yrityskehittäjät tuntevat alueensa yritykset viranomaisia paremmin ja kykenisivät kohdentamaan rahoituspäätökset vähintäänkin yhtä tehokkaasti, resursseja ja byrokratiaa säästämällä.
Osa haaveilee puhtaasti markkinaehtoisesta mallista. Siinä yksityinen konsulttiyhtiö ottaisi maakunnan julkiset yrityskehityspalvelut hoitaakseen, jolloin sparraus ja rahoituspäätökset toimisivat yhden luukun periaatteella.
Nykyinen toimintamalli keskittyy liikaa yhteistyön rakentamiseen eri organisaatioiden yli. Voi vain arvailla, kuinka paljon yrityskehittäjien aikaa kuluu organisaatioiden välisiin palavereihin, aidon neuvontatyön kustannuksella. On täysin selvää, että 20 000–30 000 hengen julkista yrityskehittäjäverkostoa ei saada toimimaan synergiassa keskenään, vaikka kuinka paljon yhteistyöhön kannustettaisiin.
Ymmärrän hyvin rahoituskäsittelyn virkavastuun, mutta mielestäni julkisen sektorin resurssit kannattaisi keskittää isompien kuin 10 000–20 000 euron rahoitushakemusten käsittelyyn. Tämä voisi tuoda aiempaa parempia ja reilumpia rahoituspäätöksiä.
Tasa-arvon näkökulmasta kiinnittäisin aiempaa suurempaa huomiota myös maakuntien väliseen kilpailuun. Vaikka taustalta löytyy Euroopan koheesiopolitiikka, ei sen tarkoituksena ole auttaa heikommin menestyneempiä alueita eteenpäin eteläsuomalaisen yrittäjän kustannuksella.
Rahoituksen myöntöperusteiden tulisi olla sen verran hyvin mietityt, ettei julkinen rahoitus synnytä tällaista kilpailuasetelma.
Kirjoittaja TkT Antti Sekki toimii yliopettajana Laurea-ammattikorkeakoulussa, jossa hänen vastuualanaan on yrittäjyys.
- Haluatko lukea muita näkemyksiä? Lisää TEK-lehden kolumneja löydät täältä.