Määritän itseni pitkälti yhteiskunnallisen asemani, kehoni ja omaisuuteni kautta. Kulttuurimme vahvistaa tätä taipumusta erilaisin lehtiotsikoin: ”Näin sijoitin itsestäni miljonäärin” tai ”Viisi tehokasta vinkkiä bikinipepun treenaamiseen”. Ansaitakseni paikkani yhteiskunnassa, minun on yritettävä tehdä itsestäni tärkeä ja oltava keskivertoa parempi.
Yksi harvoista keinoista vapautua oravanpyörästä hetkeksi on vanhempainvapaa. Vai viekö yhteiskunnan kustantama etuus vain ojasta allikkoon? Ansiosidonnainen tuki antaa illuusion sapattivapaasta, vaikka todellisuudessa kasvatankin uutta resurssia korjaamaan huoltosuhdetta.
Kulttuurimme asettamat vaatimukset voi nähdä kahlitsevana temppuratana. Mutta keski-iän lähestyessä oravanpyörä tuntuu mukavuusalueelta ennemmin kuin kaiken hapatuksen pakeneminen Aasiaan reppureissaamaan. Perheen perustaminen ei enää olekaan pelkäämäni game over, vaan hyppy toiselle levelille.
Tarvitseeko minun lopulta päästäkään historiankirjoihin? Kun menin naimisiin, briljeeraus muuttui tavallisuudentavoitteluksi ja minulle riittää olla erityinen enää puolisolleni. Avioliitossa minun ei enää tarvitse taistella maailmaa vastaan yksin. Samalla kun liittoutuminen sitoo, se myös vapauttaa ja puolittaa vastuun.
Avioliitto on kuin allianssi. Allianssi on oiva keino tehdä meidän ongelmista myös teidän ongelmia. Allianssimalli on yritys tuoda parisuhteen hyvät puolet mukaan myös projektien toteutusperiaatteisiin: ”Emme syyttele toisiamme. Sitoudumme antamaan Hankkeelle sen tarvitseman rajoituksettoman tuen. Emme tavoittele etua toisen kustannuksella.”
Elämä on vietin ja vapaan tahdon välimaastossa harhailua. Voit paeta vain vankilasta toiseen. Teoksessa Avioliiton ongelmia vuodelta 1948 tuodaan esiin, että ”nainen on vanhoillinen ja löytää onnellisuuden suppeamman henkisen liikkuvuuden puitteissa, jopa vähäpätöisissäkin tehtävissä.”
On vain näkökulmakysymys, onko työ ja verojen maksu turhempaa kuin pyykin pesu. Seuraavaksi ajattelin kokeilla, minkälainen täyttymys elämään tulisikaan kotirouvana.
