Kun aineellista hyvää on tarjolla rajattomasti, nisäkkäiden käytös häiriintyy. Tämä on osoitettu hiirillä ja rotilla. Kokeiden tulokset ovat herättäneet vuosikymmenten aikana paljon huolestuneita kysymyksiä.
52 vuotta sitten Yhdysvalloissa päättyi kuuluisa eläinten käyttäytymistiedettä koskenut laboratoriokokeiden sarja. John Calhounin vuosina 1958–1973 johtamien testien hätkähdyttävät, jopa järkyttävät tulokset ovat herättäneet vuosikymmenten saatossa paljon huomiota.
Kokeissaan tutkijat altistivat ensin rotat ja myöhemmin hiiret täydelliselle aineelliselle yltäkylläisyydelle tarkoituksenaan selvittää, muuttuisiko koe-eläinten psykologia siitä. Kyllä muuttui – mutta aivan kauhistuttavalla, väkivaltaisella tavalla.
Lukuisat tutkijat ja tieteen kommentoijat ovat pelänneet, kertooko tämä jotakin myös ihmisen psykologiasta. Suoraa rinnastusta ihmisten ja jyrsijöiden psykologian välille ei voida tietenkään tehdä, mutta tämä huomio ei ole vaimentanut huolestuneita kysymyksiä. Pelon mahdollisesta samankaltaisuudesta toi julki aikanaan myös Calhoun itse.
Siinä tapauksessa, jos rinnastus voidaan tehdä, Calhounin kokeet voivat auttaa ymmärtämään yhtä nykymaailman hankalaa kysymystä. Miksi aineellinen yltäkylläisyys ei vaikuta lakkauttavan ihmisiltä kärsimystä?
Huolellinen koeasetelma
Kokeissa ravintoa annosteltiin eläimille kaukalojen kautta niin paljon kuin ne tarvitsivat, ja koehäkin lämpötila optimoitiin sopivan leudoksi 20 celsiusasteeksi. Pohjalle levitettiin maissinleseitä kuivikkeeksi, ja ihmiset siivosivat tilat jätöksistä säännöllisesti.
Jotta jyrsijät olisivat voineet rakentaa pesiä ja muutenkin elää jyrsijämäisesti, tutkijaryhmä väsäsi häkin sisään paljon pieniä turvallisia sopukoita. Häkin keskelle jätettiin myös paperia tilkkeiksi, kerrotaan Yhdysvaltain Tieteenhistorian Instituutin (SHI) artikkelissa.
Viimeisetkin mahdolliset ruumiin kärsimykset pyrittiin eliminoimaan tarkastamalla joka ainoa aluksi sisään otettu hiiri tai rotta sairauksien ja vammojen varalta. Muutenkin vain valioyksilöt hyväksyttiin mukaan. Koe-eläinten olisi siis pitänyt elää täydellistä ja lokoisaa, kaikista huolista vapaata elämää.
Toisin kävi. Calhounin ryhmä toisti samaa koetta 25 kertaa. Tulos oli aina samansuuntainen: populaatio ajautui vaikeuksiin.
Ensimmäisellä 24:llä kerralla jäi kuitenkin epäselväksi, oliko häkkien muutaman kuutiometrin kokoinen rajattu tila sittenkin tärkein syy ongelmiin, Smithsonian-lehti mainitsee. Saadakseen kiistattomampia tuloksia Calhoun yritti aina uudelleen.
Lopulta heinäkuussa 1968 alkoi viimeinen, parhaiten onnistunut ja siksi kuuluisin koe, nimeltään Universumi 25. Se loppui populaation täyteen sukupuuttoon viisi vuotta myöhemmin, vaikka koehäkin tilat tai aineellinen kantokyky eivät olleet lähelläkään täyttymistään.
Paratiisista väkivaltaan ja kannibalismiin reilussa vuodessa
Universumi 25 -kokeen alussa häkkiin suljettiin neljä paria laboratoriohiiriä. Jahka ne olivat totutelleet toisiinsa ja uuteen kotiinsa muutamia viikkoja, alkoi poikasia syntyä. Hiiriperheiden ensimmäiset pesueet ilmestyivät maailmaan noin kolme ja puoli kuukautta häkkiin sulkemisesta. Tässä kohtaa populaatio oli noussut 40:een, ja alkoi tuplaantua räjähdysmäistä vauhtia vajaan kahden kuukauden välein.
10,5 kuukautta häkkiin sulkemisesta hiirten määrä oli noussut reiluun 600:aan, ja prosentuaalinen kasvu alkoi laantua. Samalla tutkijat huomasivat ensimmäiset käytösongelmat, Calhoun kertoi vuonna 1973 tieteellisessä artikkelissaan.
Luonnossa suurin osa hiirten poikasista joutuu petojen saaliiksi, kuolee nälkään tai muuten menehtyy. Samaan aikaan hiirten (Mus musculus) sosiaalinen hierarkia on erityisesti koiraille armoton. Alfakoiraat hallitsevat tyypillisesti useiden naaraiden haaremeja, minkä seurauksena ylijäämäkoiraat joutuvat lähtemään oman kotipesän kulmilta muualle vaeltamaan.
Yltäkylläisestä häkistä fyysiset uhat oli poistettu, mutta sieltä ei päässyt minnekään karkuun. Niinpä suuri määrä koirasnuorukaisia jäi vaille asemaa sosiaalisessa hierarkiassa.
Nämä alemman kastin koiraat passivoituivat niin fyysisesti kuin henkisesti ja vetäytyivät häkin keskelle avoimeen tilaan. Vaikka ne pääasiassa eivät yrittäneet haastaa alfakoiraiden valtaa, ne päätyivät tappelemaan toistensa kanssa, Calhoun kirjoitti.
Aluksi tätä sattui vain ajoittain, mutta pahoinpitely tarkoitti raakaa puremista, jota ei päässyt pakoon. Traumatisoituneista uhreista tuli pian tekijöitä, ja rappio alkoi monistaa itseään.
Samaan aikaan alfakoiraiden käytös polarisoitui kahta ääripäätä kohti. Suurin osa passivoitui ja hylkäsi perheidensä puolustamisen. Tämä johtui SHI:n mukaan väsymyksestä ainaiseen rähinään.
Vaikka enemmistö alemman kastin koiraista hyväksyi roolinsa, tiiviisti kansoitetussa hiirihäkissä löytyi koko ajan muutamia, jotka haastoivat reviiriä ja siten uuvuttivat alfakoiraita, SHI kirjoittaa.
Suojattomiksi joutuneet naaraat kokivat itsensä uhatuiksi ja alkoivat käyttäytyä silmittömän aggressiivisesti kaikkea ohikulkevaa ja lopulta myös omia poikasiaan kohtaan. Muutama kuukausi 600 hiiren rajapyykin jälkeen suurin osa hiiriperheistä oli täysin hajalla. Emot hylkäsivät tai tappoivat lähes kaikki poikasensa, tai sitten keskenkasvuiset poikaset karkasivat väkivaltaisista pesistään ennenaikaisesti.
Näin hiirivanhemmat eivät enää osanneet huolehtia jälkikasvustaan. Säälimätön kilpailu oli pelästyttänyt koiraat saamattomiksi, ja naaraat olivat seonneet. Niinpä poikaskuolleisuus räjähti korkealle, traagisimmissa sukulinjoissa jopa 90 prosenttiin.
Toisaalta osa alfakoiraista ajautui psykologisesti todella syvään päätyyn, kirjoitti IFL Science -lehti muutama vuosi sitten. Ne purivat ja raiskasivat sekä pahimmillaan söivät kaikkia muita hiiriä sukupuoleen katsomatta, ja lopulta muodostivat väkivaltaisia hiirijengejä.
Lopulta täydellinen passivoituminen ja sukupuutto
Vaikeuksien alkupuolella hiirten määrä kaikesta huolimatta kasvoi, ja 19 kuukautta kokeen käynnistymisestä se oli noussut 2 200 yksilön huippulukemaan.
Ne poikaset, jotka näissä oloissa jäivät henkiin, eivät enää oppineet normaalia hiiren käytöstä. Niin nuoret koiraat kuin nuoret naaraatkin vetäytyivät sosiaalisesta elämästä ja jäivät kyhjöttämään häkin kolojen nurkkiin lähinnä syömään ja sukimaan turkkiaan.
Tässä vaiheessa, Calhounin sanoja lainaten, hiirten ”sosiaalinen järjestys oli kuollut”.
Koe-eläimiä ei kiinnostanut edes lisääntyminen. Viimeinen itsenäisyyteen asti elävänä selvinnyt poikanen syntyi 20 kuukautta kokeen alusta. Sen jälkeen hiiriyhteisö ei saanut yhtäkään uutta elävää poikasta, Calhoun kertoi vuonna 1973 – vaikkakin eräs naaras tuli epäonnistuneesti tiineeksi vielä 10 kuukautta myöhemmin.
Samalla yhteisön väkivaltaisuus laantui, sillä liikaan aggressiivisuuteen taipuvaiset koiraat olivat tulleet vanhoiksi ja osin jo kuolleet pois. Uusien sukupolvien yksilöt jäivät elämään itsekeskeistä eloa omissa oloissaan, piittaamatta minkään vertaa vieressä kyhjöttävistä lajitovereistaan.
Viimeisten sukupolvien hiirikoiraat Universumi 25:ssä eivät koskaan tapelleet eivätkä tavoitelleet seksuaalista toimintaa. Naaraidenkaan kiukku ei herännyt, kun poikasia ei ollut.
Ahtaus selittää osan, mutta ei kaikkea
Populaation huippukuukausina häkki oli tietenkin käynyt melko ahtaaksi. Lienee kiistatonta, että juuri liiallinen populaatiotiheys oli hiirten rappiolle yksi keskeinen laukaiseva tekijä.
Toisaalta häkki ei ollut niin ylikansoitettu, etteikö hiiriä olisi periaatteessa mahtunut sisään lisääkin. Calhounin oman tutkimusraportin mukaan viimeisen eläinkokeen häkki oli mitoiltaan 137 × 257 × 257 cm eli tilavuudeltaan 9,0 kuutiometriä.
Kullekin 2 200 hiirestä jäi omaa tilaa siis keskimäärin nelisen litraa. Se ei ole paljon, mutta ei myöskään niin patologisen vähän, että ilmi käyneet käytöshäiriöt voisi suorasukaisesti selittää yksinomaan tilan puutteella ilman muita tekijöitä tai häiriöitä vahvistavia ja välittäviä mekanismeja.
Tilan puolesta hiiriä olisikin mahtunut sisään tuplamäärä, Calhoun argumentoi aikanaan. Ruuan ja veden annostelunopeuden puolesta häkki olisi voinut elättää ainakin kolminkertaisen määrän hiiriä.
Vielä selvempää on, että ongelmien alkupisteessä noin 600 hiiren kohdalla pelkkä tilan puute ei voinut selittää suoralla vaikutuksella kaikkea. Se, että häkistä ei päässyt pakoon, oli välttämätön edellytys ongelmille – mutta ei ainoa syy.
Pysyviä traumoja
Osana hankettaan tutkijat saivat selville jopa sen, että rappeutuneessa hiirimaailmassa emojensa hylkääminä kasvaneet nuoremmat sukupolvet olivat traumatisoituneet pysyvästi.
Koejakson loppupuolella pieni määrä hiiriä siirrettiin häkistä väljempiin ympäristöihin, mutta sosiaalista rakennetta ei silti syntynyt uudestaan. Universumi 25:n hiiret jatkoivat omaa synkän yksinäistä elämäänsä. Suurin osa hiiristä ei kyennyt myöskään lisääntymispuuhiin – ei edes silloin, kun niiden kanssa samoihin tiloihin sijoitettiin kumppanitarjokkaiksi onnellisesti kasvaneita ja päästään terveitä lajitovereita.
Täsmälleen samanlaisia tuloksia saatiin vuosikymmentä aikaisemmin rotilla, paitsi että sanamuodoista päätellen kannibalismi näyttää olleen vielä yleisempää kuin hiirillä. Rotille tarjottu häkki oli tietenkin hiirten häkkiä isompi.
Monenlaisia moraalisia tulkintoja
Miten hyvin tutkimustulokset yleistyvät ihmisiin, on luonnollisesti hieman spekulatiivista, sillä ihminen on paljon monimutkaisempi olento kuin hiiri. Ajatustoimintamme ja moraaliset kykymme sekä lisäksi elintapamme ja perheenmuodostamisen tapamme ovat monimutkaisempia kuin hiirillä. Tavat myös vaihtelevat enemmän paikasta ja perheestä toiseen.
Esimerkiksi haaremipainotteista perhemallia esiintyy ihmisillä, mutta melko vähäisessä määrin. Globaaliksi normiksi sitä ei voi nimittää.
Näistä rajoitteista huolimatta Calhounin ryhmän aikanaan kuuluisiksi nousseet tulokset ovat herättäneet vuosikymmenten saatossa paljon kiinnostusta. Monet ovat nähneet nähneet kauhistuttavia samankaltaisuuksia hiirten ja ihmisten häiriökäytöksen välillä. Myös Calhoun itse pelkäsi, että kokeet hiirillä ja rotilla voisivat ennustaa, miten ihmisten käy joidenkin sukupolvien päässä tulevaisuudessa.
Kiinnostuneita kommentteja ja spekulaatioita on kirjoitettu eri puolilta poliittis-ideologista kirjoa hyvin erilaisista näkökulmista, SHI huomauttaa.
Kommentoijista osa on tulkinnut tulokset varoituksena liikakansoituksesta. Viime vuosina tämän ekologissävytteisen teeman rinnalle on noussut huomio siitä, miten vaurauden epätasa-arvoinen jakautuminen hajottaa yhteisöjä.
Yltäkylläisesti ravittujen hiirten yhteisössä vaurautta edustavat kodikkaat kolot – ja ehkäpä koiraiden näkökulmasta myös naarasyksilöiden seura. Kun pieni eliittiryhmä saa yksinoikeuden mukavaan elämään, jäljelle jää toivottomuudessa rypeviä jengejä. Niitä ei motivoi muu kuin laiskottelu tai väkivalta. Toisin sanoen tämän argumentin mukaan rajaton aineellinen hyvinvointi ei riitä, jollei myös psykologista hyvinvointia pääse toteuttamaan.
Toisella puolen poliittista jakoa Calhounin tutkimusten on nähty SHI:n mukaan viittaavan muun muassa siihen, että ihmisten aineellisista tarpeista pehmeästi huolenpitävä hyvinvointivaltio johtaa ennen pitkää kaaokseen. Kun ihmisten henkilökohtaisen vastuun ja moraalin kehitykselle ei jää tarvetta, uppoamme itsekeskeisyyteen.
Kokeiden tulokset on tulkittu varoitukseksi myös kaupungistumisesta. Tällaista kritiikkiä ovat esittäneet sekä wanhan kansan ”maaseudulla parempi” -konservatiivit että luomuhenkiset ympäristöihmiset.
Calhoun itse nimitti keksimäänsä romahduksen kierrettä ”käytöksen viemäriksi” (engl. behavioral sink).
